Osa-aika isä

Yhteiseloa 4 kk

2011-03-01T13:55:00.000+02:00

Uusioperhe. Sellainen tämä nyt sitten on. Lapsia on useammasta eri liitosta, on isiä, äitejä, isäpuolia ja kaikkea siltä väliltä. Oman maailman rakentaminen kaiken tämän ympärille vaatii aikansa. Ei ole helppoa sopeuttaa useamman perheen säännöt yhteen ja samaan pakettiin.

Lapset sopeutuvat kukin omalla tavallaan uuteen elämäntilanteeseen. Nuorin on ollut heti täysillä mukana innoissaan suunnittelemassa uuden perheen asioita. Kaksi keskimmäistä ovat niin hiljaisia, ettei heiltä ole onnistunut saamaan edes mitään selkeää mielipidettä koko touhulle. Vanhin muksuista hyväksyi kyllä valintamme, mutta samalla hetkellä sanoutui irti normaalista viikonlopun vietto kuvioista. Nykyään vanhin vain käy kylässä silloin tällöin, kun hänen aikatauluihinsa sopii. Yöksi on turha enää edes yrittää saada jäämään.

Sen lisäksi, että uusioperhe tuo mukanaan liudan lapsia jotka joko tulevat tai sitten eivät tule toimeen keskenään, mukana tulee myös kaikki ex-puolisot. Niin se vaan on, että kun on yhteisiä lapsia ollaan tekemisissä toisiemme kanssa ties mihin hamaan tulevaisuuteen saakka.

Eniten sitä pelkäsi lastensa reagtiota uuteen perhetilanteeseen, mutta suurempana yllätyksenä on tullut muiden aikuisten oudot asenteet. Siis niiden omien ja toisen ex-puolisoiden ja exien nykyisten puolisoiden välillä vaivaantunutkin outo asetelma kenellä on oikeus millaiseenkin elämänvalintaan.

Vaikeinta tuntuu joillakin olevan se, että muille kuin itselleenkin soisi onnea elämässä löytyvän.

Se seuraa perässä

2011-02-07T19:59:00.000+02:00

Kun kerran on käynyt facebookista, niin sieltä poistuminen on varmaankin aika mahdotonta. Omaan sähköpostiin tulee vielä yli vuosi profiilin poistamisesta näitä "Kaipaamme sinua" kutsuja. Ainakin siis sähköpostiosoitteeni on siellä vielä jossain syvällä tallessa. Lisäksi se näissä posteissa onnistuu ehdottamaan mulle ihan paikkansapitäviä kaverivaihtoehtoja. Se on pelottavaa :S

Suunnan vaihdos

2010-09-10T21:00:00.002+03:00

Mitä vaikeampi valinta sitä syvemmältä se sattuu. Jos kuitenkin elämässä vallinnut olotila itsessään aiheutti kipua ja tuskaa, niin miksi ihminen väkisin kiduttaa itseänsä sulkemalla silmät todellisuudelta. Elämästä näkee vain sen osan, minkä silmiensä antaa katsoa. Tai miten se nyt menikään.

Itsensä repäiseminen ja herättäminen on kivuliasta itselle, sekä useimmiten lähellä oleville ihmisille. Useimmiten vastareaktioksi siitä saa vihaa, kiukkua, itkua, raivoa tai näitä kaikkea yhtä aikaa. Ihmisen puolustusmekanismi on useimmiten ensimmäisenä hyökkäys kohti. Miten sitä ajatteleekin automaattisesti, että hyökkäys takaisin on paras mahdollinen puolustus.

Jonkin ajan kuluttua homma joko tasaantuu, tai sitten ei.

Uudelleen liikkeelle lähtö on vaikeaa. Se mitä joskus odotti tulevaisuudelta on juuri avautunut silmien eteen pelkkänä haaveena ja kusetuksena. Sitä on vähä niinkuin nielaissut tuopillisen kusta, ja juuri tajunnut oman typeryytensä. Vaatii taas hetken nikottelua, ennen kuin uskaltaa luotaa elämään itseensä. Sisällä kalvaa pelko, että mua taas vaan kusetetaan kuitenkin uudestaan. Ja varmaan hyvin usein niin tapahtuukin.

Elämä ei kuitenkaan odota. Eikä se ainakaan tule ketään hakemaan kotoaan. Siksi sen luokse on vain mentävä. Sattui tai ei.

Täysillä, ilman jarruja taas...

Keikalta kotiin

2010-08-29T01:00:00.000+03:00

Kuluuhan se lauantai töitä tehdessäkin ihan rattoisasti. Aika lailla tasan 12 tunnin työrupeama yli vuoden tauon jälkeen viikonloppuduunista. Tämän päivän jälkeen taas muistaa miksi aikanaan lopetin toisen työn tekemisen viikonloppuisin, mutta toisaalta tilin tullessa taas muistaa miksi niitä josku ryhtyi tekemään.

Itse työ sinänsä on samaa puurtamista eikä siinä armoa tunneta, mutta parasta on nähdä ihmiset joita ei ole yli vuoteen muka ehtinyt tavata. Ei tätä silti enää järin usein jaksaisi. Tai no fyysisesti kyllä, mutta on tullut sen verran tuota mukavuudenhalua, että viikonloput haluaa viettää ihan toisella tavalla. Kun ei se rahallisestikkaan ole aivan pakko.

Viimeinen työtunti yön pimeässä kieltämättä kyllä tuntui äärimmäisen loputtomalta. Asiakkaat olivat sen verran jo juhlatuulella, että hymyileminen ei välttämättä johtunut ilosta palvella vaan huvittumisesta katsella humalaisia ihmisiä. Ja robottimaisesta olotilasta missä väsymys voittaa tajunnan.

Bee Bee

2010-08-24T21:51:00.001+03:00

Se on sitten seuraavat kuukaudet joka tuutti täynnä BB sitä ja BB tätä. Tuolla beebee etuliitteellä saadaan välillä täysin mitäänsanomattomista aiheista "uutisia" viihteen nälkäiselle Suomen kansalle.

Kaksi kokonaista vuotta

2010-08-23T21:16:00.004+03:00

Kun lapset kasvavat, niin jokainen viikonloppu ei enää kulu lasten ehdoilla. Muksujen kasvaessa sitä väistämättä joutuu tunnustamaan itselleen, etteivät he tarvitse enää samassa määrin jatkuvaa huolenpitoa. Isä on enemmänkin pankkiautomaatti ja taksikuski, pyykkäri ja kokki.

Jossain määrin äärimmäisen vaikeaa on tuo lasten kasvamisen ja oman itsensä ikääntymisen aiheuttama tuska. Ei ole muksut enää pieniä, mutta en ole itsekkään enää mikään iki nuori. Sitä heräsi jossain vaiheessa todellisuuteen, että aika vaan kuluu ihan liian nopeasti. Ja sitten sitä tajuaa, että tässä mä vaan edelleen odotan.

Iskee paniikki.

Paniikki tilassa sitä lähtee päättömästi liikkeelle. Tavoitteena ei ollut varsinaisesti päästä jonnekkin tiettyyn pisteeseen, vaan päästä ylipäätänsä vauhtiin ja kiinni elämän hetkiin. Harvemmin sitä tuli oikeastaan pysähdyttyä miettimään sen kummemmin. Elämä on ja se kuluu miettiessä. Täytyy siis elää.

Noh. Vähä sinne ja vähä tänne. Pikaisesti tuolla. On se elämä ihanaa. Ja voi helevetti, kun sitten lopulta pysähtyy pohtimaan. Jostain syystä sitä vaan yhtenä aamuna herää ja alkaa miettimään mitähän tästäkin nyt sitten lopulta oikeastaan tulee. No, ei nyt sentään ihan vaan yhtenä aamuna, vaan paremminkin useamman unettoman ja levottoman yön jälkeen sitä tulee ajatelleeksi kaikenlaista elämästään.

Nyt sitä on sitten oltu kaksi vuotta suhteessa naimisissa olevan naisen kanssa. Aika ei sinänsä ole ongelma ennen kuin sitä ryhtyy oikeasti pohtimaan. Kaksi vuotta. Voi helevetti jälleen. Joku pitää mua ihan idioottina ja kaiken lisäksi, niinhän olen tainnut ollakkin.

Olen odottanut kaksi vuotta elämästäni kuunnellen lupauksia, selityksiä, syitä ja jälleen lupauksia, selityksiä ja syitä. Kahden vuoden kuluessa mikään ei ole muttuunut, vaan kaikki on edelleen tismalleen kuten alussakin. Mä oon vain se toinen mies, varasuunnitelma pahan päivän varalle.

Sitten kun asian ottaa esille, yrittää keskustella siitä niin mikä väite on se, että nyt hän sanoo luopuneensa niin paljosta meidän vuoksemme. Joko mä oon oikeasti tyhmä tai sitten en vain ymmärrä.

Hän kertoi avioliiton olevan ihan loppusuoralla, ovat erilleen muuttamassa, ero on jo vireillä, omaa asuntoa on etsimässä. Aika kului ja edelleen ovat naimisissa, asuvat yhdessä, erosta ei ole hiiskuttu sanaakaan enää vuoteen.

Niin. HÄN on luopunut NIIN paljosta todellakin.

Hupsis

2010-08-22T15:00:00.003+03:00

Niin se vierähti edellisestä tekstistä jälleen pari vuotta. Ei todellakaan ole järin kiivas tämä meikäläisen kirjoitustahti.

Aika kuluu liian nopeasti

2008-07-08T00:25:00.008+03:00

Kesä etenee kuin itsestään.

Pohdin lasten kasvamista ja tulevaisuutta. En osaa suhtautua siihen tosiasiaan, että lapset kasvaessaan muuttuvat entistä itsenäisemmiksi. Huomaan usein olevani ehkä jopa liian ylisuojelevainen. He osaavat ja heihin voi luottaa, mutta kun maailma on paha paikka. Jotenkin niistä pikkuisista on ihan yllättäen kasvanut isompia.

Muksujen kasvamisen ja kesälomien myötä säännölliset viikonlopputapaamiset ovat muuttuneet. Nykyään lapset tulevat ja menevät täysin miten itse haluavat. Koko kesän aikana emme ole exäni kanssa sopineet mitään varsinaista lasten tapaamisiin liittyviä juttuja, vaan olemme antaneet heidän itse oma-aloitteisesti viettää aikaa kumman luona tahtovat.

Vanhempi heistä viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa ja ilmestyy useimmiten vasta kotiintuloaikaan paikalle. Nälkäisenä ja väsyneenä. No kyllä hän syömään ilmestyy päivällä, kun muistaa muutaman kerran soittaa josko jo olisi nälkä ja ruoka kelpaisi. Nuorempikin kulkee harrastuksissaan jo itsekseen, ainakin näin kesällä kun pyörällä kavereiden kanssa kulkeminen on suosiossa.

Siis tuolla ne menevät maailmalla, ja itse en voi tehdä mitään muuta kuin varoitella ja toivoa ettei mitään pahaa koskaan sattuisi. Aina hetkittäin tulee hieman avuton olo, kun kaikki ole minun hallittavissa.

Kadoksissa parisuhe

2008-05-24T21:47:00.004+03:00

Yritin seurustella, mutta alkoi ahdistamaan. Olen ehkä elänyt liian kauan sinkkuna, sillä liian tiiviiksi muodostuva yhteiselo toi mukanaan ahdistusta. Olen tottunut suureen määrään omaa vapautta, ennalta suunnittelemattomiin menoihin ja tekemään päätöksiä keneltäkään mielipiteitä kysymättä. Jatkuva raportointi omista menoistani ja toisen utelu siitä kenen kanssa liikun ja missä menen muodostui ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.

Onko olemassa naisia jotka eivät liimaudu liiaksi kiinni? Sellaisia joiden mielestä seurustelu ei tarkoita kaiken mahdollisen tekemistä yhdessä. Naista joka antaa tilaa kumppanille myös omaan aikaan, yksinään ja kavereiden kanssa. Kaikkien kavereiden kun ei tarvitse olla yhteisiä. Yhdessä on mukava olla, ja se kuuluu parisuhteeseen totta kai. Joskus on vain oltava mahdollisuus kummankin olla omillaan.

Jos kuvauksen kaltainen nainen löytyy, niin sellaista etsii 32 vuotias, kahden lapsen viikonloppuisä.

Sivuseikka

2008-03-24T22:02:00.006+02:00

Isi: Miks sulla on vaan toinen sukka jalassa?
Tyttö: Hmmph....

I: Missä se toinen on?
T: En tiedä. En löytänyt.

I: Mihin se nyt voi hukkua. Etsitkö sitä?
T: Höö. No tietty. Mut en löytäny.
I: Miks et ottanut uutta paria kaapista?

pitkä välinpitämätön hiljaisuus...

T: Tää on ihan hyvä. Mä tykkään näistä sukista.
I: Mutta sullahan on vaan toinen sukka jalassa.

jälleen pitkä hiljaisuus...

T: Nii'i. Mut tää on hyvä sukka.
I: Sullahan on toinen jalka paljaana.
T: Hmmph...

Kevättä kohti

2008-03-22T14:37:00.002+02:00

Tämä blogi rypee suossa. Ei etene, eikä oikein tee muutakaan. Ei tule kirjoiteltua liiemmilti. Silti se tässä vielä ainakin toistaiseksi on olemassa. Harkitsin myös tämän poistamista, mutta yritän vielä kerran päästä vauhtiin ja saada jotain aikaiseksi.

Tällä kirjoittelulla ei koskaan ole ollut mitään varsinaista tavoitetta. Alkuperäinen syy kirjoiteluun on jo hämärtynyt. Ainahan olisi aihetta rutinoihin ja valitukseen, mutta kuka jatkuvaa kitinää jaksaisi lukea. En minä ainakaan.

Lapset on kasvaneet nuoriksi ja elämä on kuluneen kahden vuoden aikana muuttunut huomattavasti. Mutta niin varmaan kuuluukin. Eihän kukaan halua asioiden junnaavan paikallaan ja pysyvän muuttumattomina. Aina muutoksien myllerryksessä ei mennä kohti parempaa, mutta harvoin lopputulos on järin huonokaan. Riippuu vähän siitä keneltä asiasta kysellään.

Lasten kanssa olemme löytäneet uuden tavan vaihtaa kuulumisia päivittäin. On se sitten niin ihmeellinen ja kätevä tuo mese. Eikä maksa mitään. Nyt kun kummallakin muksulla on oma tietokone tulee mesen välityksella keskusteltua välillä useamminkin päivän aikana. Se vaan on niin yksinkertaista ja käytännöllistä. Nykyään ei ole merkitystä ovatko lapset täällä vai äidillänsä, sillä jos asiaa tulee olemme vain muutaman näppäilyn päässä toisistamme.

Olen myös huomannut, että poika pystyy keskustelemaan ihan eri lailla kaikista asioista mesen kautta. Ilmeisesti kirjoittaessa ehtii jonkin verran ajatella asiaa ennen kuin sen "sanoo", kun taas normaalissa jutustelussa saattaa tunnepurkaukset viedä huomion itse asialta.

Nyt kuitenkin pitää suorittaa pikainen siivous ennen kuin lapset kohta saapuvat. Ehkä saan kirjoitettua lisää tekstiä hieman nopeammassa tahdissa jatkossa.

Aamuherätys

2008-01-06T14:09:00.000+02:00

Nukuttiin ihan liian kauan. Sen verran maittavat unet oli kyseessä, että herättiin vasta kun exäni soitti ja kysyi miks kukaan ei vastaa hänen lähettämiinsä tekstiviesteihin. Kello oli jo puoli kaksitoista. Mahtavaa.

Voi olla muksuilla vaikeaa huomenna palata normaaliin arkirutiiniin ja nousta pirteinä kouluaamuun. Mutta toivottavasti kuitenkin onnistuu ilman isompaa draamaa.

Olipas vitutus purkaus

2008-01-02T22:53:00.001+02:00

Kylläpäs tuli tehtyä harvinaisen pitkä ja negatiivinen postaus hetki sitten. Nyt sen uudelleen luettuani vasta huomasin. Ei elämäni oikeasti ole ihan noin negatiivista. Tuohon nyt vain purkautui kaikki se mitä oli sisällä.

Perseestä koko suku kuulemma

2008-01-02T22:17:00.000+02:00

Joulu meni, vuosi vaihtui, kaikki ovat hengissä. Tavallista enemmän sompaamista oli pyhäpäivissä kuin koskaan aikaisemmin. Suunnitellaan sitä, tehdään tätä, suunnitelmat muuttuu, toinen haluaa toinen ei. Välillä hyvinkin sekavaksi muodustuvia kuvioita kyhäillään ja yritetään pitää homma edes joten kuten kasassa.

Exä oli taas ennennäkemättömän päättämätön. Ei osannut alkuunkaan sanoa mitä sitten lopulta haluaisi. Lapset tulee sulle, ei kun ovatkin äidillänsä, menevätkin kaikki uuden miehen vanhemmille. No lapset ei sitten halunneetkaan sinne, tulevat sittenkin luokseni. No eihän se sitten käynyt, exäni halusikin sitten jäädä lasten kanssa kotiin ja vain uusi mies lähti vanhemmillensa. Lopulta se ei mennyt niinkään. Rasittavaa kun sekä joulu, että uusivuosi olivat samanlaista vatvomista.

Muutama sanaharkka, huuto ja kiroaminenkin onnistuttiin siinä exän kanssa synnyttämään. Onneksi kuitenkin vain puhelimen välityksellä. Yksi syykin selvisi sitten joulun jälkeen. Meikäläiselle oli taas helppo purkaa joulustressiä kun exäni nyxä olikin lähtenyt viihteele juuri joulun alla. Eikä se sitten ilmeisesti huvittanut lasteni äitiä, joka purki tyytymättömyytensä minuun. No, sellaista se on.

Edes joululahjoista ei voinut olla hermostumatta. Riitaa tuli siitä kun exäni pommitteli koko joulunalusviikon tekstareilla, että ostaako minun sukulaiseni lapsillemme lahjoja. Kuka ostaa, mitä ostaa, kuka ei osta, miksi ei osta. Eikö ne enää välitä meidän lapsista kun eivät lahjoja osta. Kuka rakastaa kuinka paljon ketäkin. Ja sekin määriteltiin vain ja ainoastaan lahjamäärän perusteella. Meni hermot totaalisesti. Minun sukulaiseni ovat kuulemma perseestä.

Ostin yhdet paketit kummellekkin. Kysyin kummaltakin mitä tahtoivat. Olivat tyytyväisiä kun saivat juuri mitä halusivat. Exäni laittoi omaisuuden krääsään ja kuinkas siinä kävikään. Krääsä on krääsää vaikka sen kuinka kietoisi kauniiseen lahjapaperiin. Ja liika on ehdottomasti liikaa.

Vuoden vaihteessa siellä-täällä leikki jatkui ihan aatto iltaan saakka. Iltapäivällä kun exäni vielä soitti ja sanoi ettei nyt haluakkaan päästää lapsia luokseni, kun halusi viettää rauhaisaa perheiltaa keskenään. No mikäs siinä sanoin. Siinä seitsemän maissa tyttö kuitenkin soitti ja kyseli hakisinko hänet luokseni, kun olivatkin kaikki lähteneet kyläilemään jonkun exäni ystävättären perheen ja kavereiden luokse. Eikä siellä ollut kuulemma tytön sanojen mukaan kivaa. Ennen kuin edes ehdin lähtemään mihinkään, exäni soitti kuitenkin ettei tarvi mennä hakemaan ketään. Ei selitystä eikä syytä, ja löi luurin kiinni.

Laitoin tytölle tekstarin, että ehkä on parempi jotta ovat nyt äitinsä kanssa ja toivotin hyvää uutta vuotta. Otin kaapista viinapullon mukaan ja lähdin ottamaan uutta vuotta vastaan. Ei se viina poistanut pahaa oloa, mutta helpotti hetkeksi.

Normipäivä

2007-12-09T13:48:00.000+02:00

Niin se meni taas koko viikonloppu. Pelatessa ja pitäessä hauskaa. Kukaan ei ollut huonolla tuulella, eikä kiukutellut. Aivan loistavaa. On vain vaivannut viime aikoina kuinka vähän loppujen lopuksi saan viettää aikaa lasteni kanssa ihan kolmistaan. Kaikesta muista tapaamisista pitkin viikkoa huolimatta, varsinainen yhdessäolo rajoittuu aina näihin viikonloppuihin.

Ja vaikka se on väistämättä edessä aina sunnuntaisin tuo lasten lähteminen äitinsä luokse, jättää se joka kerta yhtä tyhjän olotilan jälkeensä. Aina olisi halunnut sen kestävän vielä vähän aikaa. Vielä olisi ollut jotain puhuttavaa, ja usein jäi tekemättä jotain mitä oltiin suunniteltu.

Jossain vaiheessa oletin, että tähän tottuu kyllä aikanaan. Mutta ei se niin mene. Kyllä sitä haluaisi olla osa lastensa elämää seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa. Eikä voi kieltää etteikö se aiheuttaisi syyllisyyden tunnetta ettei näin ole.

Kapinointia

2007-10-22T18:08:00.000+03:00

Poika on ruvennut kapinoimaan äitiänsä kohtaan ja ilmeisesti äidin auktoriteetti on kovalla koetuksella. Minun on vaikea puuttua asioihin jotka tapahtuvat äidin kodissa, vaikka exäni kovisteleekin minua keskustelemaan pojan kanssa. Poika kun käyttäytyy luonani ihan erilailla, kuin äitinsä kertomasta voisi edes kuvitella. Minkäänlaista tottelemattomuutta tai haistattelua ei esiinny. Pojan kertoman mukaan "äiti aina vaan huutaa eikä ymmärrä".

Haluisin niin sanoa exälleni, että sitä saa mitä tilaa. Jo kauan sitten yritin saada huomiota sille asialle, että exäni pyörtää ja peruu omia sanojaan ja sääntöjään lapsille. Jos ensin kielletään ja jonkin ajan kuluttua huudetaan, uhkaillaan ja lopulta kuitenkin annetaan periksi. Niin mikä muu voi olla lopputuloksena kun nykyisenlainen tilanne. Poika tietää saavansa äidiltään periksi kunhan aikansa venkuilee vastaan. Täällä ollessaan lapset ovat oppineet ehkä jo, että jos jokin asia sovitaan niin se pitää eikä sovituista jutuista luisteta myöhemmin.

Exäni aina vetoaa siihen, ettei jaksa taistella lasten kanssa ja siksi antaa periksi. Itse olen ehkä enemmän jästi näissä asioissa ja vaadin lapsiakin pysymään jo kertaalleen sovituissa säännöissä. Ei niitä sääntöjä nyt niin paljoa ole, etteikö niistä voi pitää kiinni. Taistelut käydään kertaalleen, mutta kun asiat pysyvät sovituissa raameissa ei samaa taistelua tarvitse enää udelleen käydä. (Ainakaan järin montaa kertaa.) Hyvin nopeasti se kotiintuloaikakin jäi pojan takaraivoon kun en siitä suostunut joustamaan. Kiltisi tulee viikonloppuisin kotiin joka ilta niin kuin on sovittu. Ei minuuttiakaan ennen, mutta juuri ajallaan. Enää ei ole edes keskustelu siitä miksi sitten naapurin Pekka saa olla niin ja niin kauan. Naapurissa on omat sääntönsä ja Pekkapoika noudattaa niitä.

Osa syy kapinointiin voi kyllä olla uusi perhekuvio. Mukaan kuvioihin kun on tullut jäädäkseen isäpuoli ja uusi lapsi. Elämä pyörii tällä hetkellä tiiviisti uuden pikkuvesselin ympärillä ja vanhemmat muksut tuntuvat jäävän hieman vähemmälle huomiolle. Ovathan he jo "niin isoja että heidän tulee osata" kuten exäni asian ilmaisee. Lapset kuitenkin haluavat huomiota ja sen puutteessa hakevat sitä äärimmäisin keinoin.

Viimeisin puhelu asiasta katkesi lyhyeen kun muistutin exääni siitä millainen hän oli teini-iässä ja kuinka hyvin tuli silloin toimeen oman äitinsä kanssa. Ne ajat tuntuvat olevan jo muistojen kultaamia. Kyllä ne ovet paukkuivat silloinkin ja exäni itse koetteli kaikkia mahdollisia rajoja. Oli kuitenkin väärin muistuttaa siitä.

Loppujen lopuksi se taitaa kuitenkin olla ihan normaalia nuoren kasvua. Kun juttelee muiden vanhempien kanssa joilla on suunnilleen saman ikäisiä nuoria, niin samat tuntuvat olevan ongelmat kaikilla. Rajojaan se poika vaan etsii. Siksi ne rajat pitäisi pyrkiä pitämään koko ajan samoina. Se on selkeämpää kaikille.

Ensi-ihastus

2007-09-23T00:16:00.000+03:00

Pojalla on meneillään jotain romanssintynkää. Se on sitten niin suloista tuo ensirakkaus. Sitä vanhempana toivoisi ettei kaiken aikanaan päättyessä kenenkään sydämet särkyisi liian ankarasti. Silti sitä tietää, että se vielä sattuu ja kovasti. Onko sekin pakko oppia jo noin nuorena.

Jalkapalloilua

2007-08-27T18:53:00.000+03:00

Tähän asti olen ollut ainoastaan kannustusjoukoissa tiiviisti kentän laidalta pelejä katselemassa. Tänään kuitenkin osallistuin vanhemmat vastaan lapset peliin. Kentän laidalta katsellessa ei kaksi kahdenkymmenen minuutin puoliaikaa tunnu järin suurelta ponnistukselta. Toista tiedän nyt. Kylmiltään tuon ajan juokseminen kentällä ottaa yllättävän paljon voimille.

Vanhempien aktiivisuus näkyy näissä tapahtumissa olevan hävettävän huono. Lapsia oli pelaamassa melkein 20, mutta vanhempia saapui paikalle vaivaiset seitsemän. Luulisi vanhempia kiinnostavan edes sen verran kannustaa lapsiaan pelaamisessa, että osallistuisivat yhden kerran vuodessa järjestettävään yhteispeliin lastensa kanssa. Mutta näköjään ei. Paikalla olivat ne samat vanhemmat jotka muutenkin ovat aktiivisesti toimimassa mukana.

Jotkut vanhemmista kyllä toivat lapsensa paikalle, mutta poistuivat itse vaivihkaa kuin salaa paikalta muka tärkeämpien kauppareissujen vuoksi. Mikä voi olla tärkeämpää kuin oma lapsi.

Tällaiset tapahtumat ovat myös omiaan antamaan vanhemmille tilaisuuden kokea mitä se lapsen harrastus vaativuudeltaan todellisuudessa on. Kentän laidalta on niin helppo huudella ohjeita pienille pelaajille, mutta jos pitääkin itse myös suoriutua on asia erikseen.

Aluksi kaikki aikuiset olivat mukana pienellä "otetaan ihan kevyesti" asenteella. Voisi luulla, että seitsemän vanhempaa (2 isää ja 5 äitiä) päihittää 10-11 vuotiaat lapset mennen tullen kentällä, mutta toisin on. Siellä saa ihan tosissaan juosta että pärjää muksuille, tai että edes pysyy niiden tahdissa mukana.

Maaleja ei onneksi kukaan laskenut tosissaan ja pääasia oli hauskan pitäminen yhdessä lasten kanssa. Lapset silminnähden nauttivat kun saivat pyörittää aikuisia kentällä.

Kirjekuori käteen

2007-07-22T12:48:00.000+03:00

Yksi kummilapsista täyttää jälleen vuosia. Jotain pitäisi taas keksiä lahjaksi, mutta ideat on vähissä. Onkohan tylsää jos kummisetä vie taas kirjekuoren? Jotenkin ajattelen, että saa sitten ostaa mitä tarvitsee tai todella haluaa.

Itselläni on viisi kummilasta ja jokaisella on tietysti kerran vuodessa synttärit. Sitten on joulu, nimipäivät ja kaikki muut kohdalle osuvat merkki- ja juhlapäivät. Siksi lahjojen keksiminen on käynyt ylen tuskalliseksi ja käteisen antaminen sitäkin houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi.

Silloin kun ollaan vielä ihan pieniä on kaikenmaailman lelujen ostaminen helppoa. Vauvaleluja kun on lelukauppojen hyllyt pullollaan. Mitä isommiksi nuo kasvavat sitä monimutkaisempaa on juuri oikean lahjaidean löytäminen.

Omat lapset on helpompia koska niiden kanssa on jatkuvasti tekemisissä, ja se mitä he haluavat on tullut useimmiten esille jo kauan ennen lahjan tarvettakaan. Kummilapsia näkee harvemmin, ja aina kun kyselee heidän äideiltään mitä tarvitsisivat on vastaus vaatimaton "No ei ne nyt mitään kummoista." Ole siinä nyt sitten antamatta mitään kummoista.

Mutta eihän se lahja ole aina se tärkein. Tärkeämpää on mennä itse paikalle ja olla läsnä. Leikkiä kummilapsen kanssa, kuunnella mitä hänellä on kerrottavaa ja juteltava kun siihen on aihetta. Siksi en aina ole vienyt kyllä lahjaksi yhtään mitään.

Lomaviikonloppu

2007-07-17T19:50:00.000+03:00

Lapset viettivät pitkän viikonlopun kanssani, torstaista maanantai iltaan. Maanantaina illalla, kun ajelimme kesämökiltä kotiopäin lähetteli exäni viestejä lapsille että koska nämä tulevat jo kotiin. Tyttö kommentoi takapenkillä veljelleen:

"Ensin se haluu että me mennään isille ja sit ku me ollaa ni se haluu meiät heti takas. Se ei kans osaa päättää mitä haluu."

Niinhän se tuntuu tällä hetkellä menevän. Exäni lähettelee nykyään jo normaaleinakin viikonloppuina heti sunnuntaiaamuna viestejä, että joko lapset tulee ja hoputtaa niitä koko ajan palaamaan luokseen. Jotenkin tuntuu että exäni pelkää lasten viihtyvän luonani liian hyvin, ja se ei kait sitten ole hyvä juttu hänen mielestään.

Laitetaan ruokaa yhdessä

2007-07-08T22:59:00.000+03:00

Viikonloppu kului enimmäkseen syödessä. Tehtiin muksujen kanssa jo melkein tavaksi muodostuneella rutiinilla herkkuja. Pojasta on muodostunut oikea salaatti expertti. Osaa valita jo kaupasta mistä haluaa tällä kertaa salaatin väsätä. Ja hyvin osaa raaka-aineet valkata ja sekoitella ilmeellisiä makuelämyksiä. Parasta tietenkin on, että poika syö mielellään itsekkin salaatteja, ja paljon.

Tyttö hoittaa kattaukset ja muut pöydän somistukset, sekä aina välillä innostuu sekoittelemaan aineksia jos sellaiseen on tarvetta. Ainakin omien sanojensa mukaan, ei äitinsä mieluusti anna lasten osallistua ruoan tekemiseen kun tulee kuulemma niin paljon sotkua.

En tiedä mikä on sopiva ikä muksujen alkaa opetella keittiötaitoja, mutta jos kerta kiinnostusta löytyy niin pitäähän sitä antaa yrittää. Ei niistä tule ainakaan aikuisempana mitään uusavuttomia kun ovat osallistuneet ruoanvalmistukseeen jo pienestä pitäen.

Tyttö harrastaa urheilua ja on kovasti kiinnostunut syömisestä ja lihavuudesta. Monet kavereista kuulemma tarkkailevat painoansa että pysyy linjat kohdallaan. Siis haloo, ei 10-vuotiaiden kuulu miettiä vielä sellaisia asioita. Varsinkin kun vielä harrastaa aktiivisesti urheilua niin syödä pitää. Mutta ilmeisesti kaveripiireissä puhutaan myös keskenään paljon siitä kuinka paljon voi syödä.

Yritin kertoa kuinka tärkeää on saada ruoasta hiilareita, jotta suorituskyky pysyy kondiksessa ja proteiinia, että lihakset kehittyy. Puhuttiin myös kuinka aktiivinen urheilu lisää vitamiinien ja kivennäisaineden tarvetta. Taisi olla oikein ravinto-opin tunti, mutta toivottavasti ei tullut paasattua liikaa infoa pienen tytön käsiteltäväksi. Pääasia kuitenkin meni perille, että ruoan määrää ja syömistä ei pidä vähentää, vaan valita oikein mitä syö.

Ja maitoa pitää juoda, sitä ei saa korvata vedellä. Ei ainakaan isin ruokapöydässä.

Aamupalan kanssa on ongelmia kummallakin muksulla. Eivät tahtoisi mitään syödä aamuisin, pelkkä lasillinen mehua menee just ja just alas, mutta siihen se sitten jää. Myös kouluaamuisin. Ei ole tehonnut ainakaan minun puheeni siihen kuinka tärkeätä on syödä aamulla että jaksaa.

Jotenkin sujuu tuo ruokailuista ja syömisistä puhuminen paremmin aina samalla kun sitä ruokaa tekee. Ja lapsetkin innostuvat syömään uusia ruokalajeja, kun ovat mukana niitä tekemässä ja näkevät mitä kaikkea ne sisältävät. Ei tule yllätyksiä.

Sotkuahan siitä aina välillä syntyy, se on tunnustettava. Ja loppusiivous jää vielä täysin minulle, mutta se ei tässä tapauksessa haittaa.

Niin, leivottiinhan me pulliakin. Niistä vain tuli niin jumpen kovia ettei niitä voinut syödä muuten kuin suoraan uunista otettuina kun olivat vielä pehmeitä ja lämpösiä. Seuraavalla kerralla lupasin että yritetään tehdä täytekaakku.

Samanlaisia kaikki

2007-06-12T01:39:00.000+03:00

Elämän tarkoitus on rakkaus, ehdottomasti. Sen kautta löytyy myös syy elää. Itselläni kyseistä tunnetilaa ei ole vähään aikaan näkynyt, enkä järin suuresti usko jotta sellaista enää koskaan kohdalleni tuleekaan. Olen jo pitkän aikaa nähnyt itseni elävän onnellisesti kohti vanhuutta yksinäni.

Mutta eihän yksinään eläminen tarkoita että olisi yksinäinen. Toivon kovasti, että isäsuhteeni lapsiini olisi tulevaisuudessakin hyvä että vanhuuden päiväni olisi myös aikanaan osa lasteni lasten elämää.

Oma isäni ei ole koskaan kuulunut osaksi lasteni elämää. Se mies ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa edes tutustua lapsiini. Saati sitten minun elämääni. Toisaalta, en ole itsekkään halunnut osallistua hänen elämäänsä. Harvoin edes kutsun sitä isäksi, oikeastaan en melkein koskaan. Jos siitä on joskus pakko puhua käytän vain etunimeä. Se mies ei ole koskaan osoittanut minulle olevansa sen arvoinan, että sitä voisi kutsua isäksi.

Olen mielestäni tehnyt aina kaiken elämässäni toisin kuin oma isäni, siis ihan kaiken. Koko arvomaailmani on erilainen. Halvekisin sen miehen tapaa suhtautua oikeastaan ihan kaikkeen mitä tässä maailmassa on.

Siksi onkin lievä järkytys, kun itseäni syytettiin tänään siitä että olen kuin isäni.

Nurmikonleikkuuta

2007-06-01T15:22:00.000+03:00

Varjoja kommentoi...

"En siis ole sinulle vihainen, vaan kysyn mitä minä teen, ettei perheemme haljoa."

Ihan aluksi kommentoin, että en ole oikea ihminen neuvomaan muita parisuhde asioissa. Omat parisuhteenikaan eivät ole toistaiseksi olleet kestäviä tai järin onnistuneita. Siksi tämänkin vastauksen aikaansaaminen on kestänyt. Puhunkin nyt siis vain itsestäni...

Itselläni on "ongelmana" huomata kaikenlaisia pikkuseikkoja, kuten likaiset sukat, astiat ym. Ihan vain sen vuoksi, että niillä ei itselleni ole suurta merkitystä. Likaisten astioiden vuori tiskialtaassa ei häiritse itseäni niin kauan kun puhtaita riittää kaapissa. Sukkiakaan ei kaipaa ennekuin niitä ei vaatekomerosta löydy puhtaana.

Miehenä siivoan likaiset vaatteet lojumasta silloin kun on aika pestä pyykkiä. Korjaan likaiset astiat pöydiltä silloin kun on aika täyttää astianpesukone. Ripusta uuden taulun seinään kun sattuu porakone olemaan kädessä. Vaihdan palaneen lampun kun kyllästyn olemaan pimeässä. Viikkaan pyykit narulta kaappiin kun on aika ripustaa seuraavat pyykit kuivumaan. Tyhjennän tiskikoneen kun on aika täyttää se likaisilla astioilla.

Mutta en myöskään ole koskaan parisuhteessa olettanut, että kaapista löytyy aina puhtaita sukkia, astiakaapista olisi aina puhtaita astioita jne. Tai että jääkaapissa on aina ruokaa. Enkä näistä asioista ikinä maininut sanallakaan jos ne eivät ole olleet kohdalla. Jos asia on itseäni häirinnyt teen sen vain pois päiväjärjestyksestä sen kummemmin asiasta melskaamatta.

Itse koen kaikki huomautukset (asialliset ja asiattomat) tällaisista pikkuseikoista hyvin usein nalkutukseksi ja jäkättämiseksi. Enkä voi sietää sellaista. Minulle on tärkeää viettää aikaa, nauttia elämästä ja ympäröivästä maailmasta. Elämä on liian lyhyt jotta se kannattaa käyttää keskusteluun likaisten sukkien oikeasta paikasta.

Aikanaan sain kuulla parisuhteessani monen monta kertaa näistä pikkuseikoista. Siis nalkutusta. Se otti aivoon ja sapetti. Se ei kuitenkaan ollut suhteemme kompastuskivi. Jos tuollaisista merkityksettömistä pikkuasioista muodostuu ylitsepääsemätön ongelma, on todellinen syy jokin muu kuin ne likaiset sukat lattialla.

Hukkuikohan tähän tekstimäärään nyt se mitä yritän kertoa...

Tietääkö miehesi, että nämä seikat ovat kaatamassa parisuhdettanne? Hyvin usein naiset olettavat miesten olevan jotain ajatuksen lukijoita. Todellisuudessa jos meille ei sanota me emme luultavasti asiaa itse huomaa tai tajua. Olemmehan miehiä.

Kun nyt katselen ikkunasta pihalle näen ihan liian pitkän nurmikon. Tiedän että se olisi pitänyt leikata jo viikko sitten. Jos täällä asuisi myös nainen, olisi asiasta jo huomautettu ainakin kerran, ellei useamminkin. Mutta kyseessä on vain nurmikko, ei maailmanloppu. Siksi leikkaan sen luultavasti vasta huomenna en tänään.

"Siis onko se ihan oikeasti niin, että naisen tehtävä on patistaa miestä vaikkapa siivoamaan tai jotain."

Vastaus on kyllä. Miehet tarvitsevat naisen patistamaan pikkuaskareihin.

Ja miksi se on naisille aina niin suuri ongelma, että sängyn vieressä on likainen sukkapari tai tiskipöydän kulmalla on likainen kahvimuki?

Kapakkatarinoita

2007-03-11T20:41:00.000+02:00

Kiitos kommenteista. Ja Marikalle tsemppiä dokkarin tekoon.

Genoveeva kirjoitti:

No oishan tuo kiva kun kirjoittaisit tänne. Olen kyllä kuunnellut kymmeniä tarinoita kapakkatiskien äärellä, mutta harvemmin isät kirjoittaa elämästään etävanhempana.

Itse en kuulu sellaiseen isä ryhmään joka vuodattaisi sydäntään kapakkatiskin äärellä. Jos lähden ravintolaan, lähden sinne pitämään hauskaa. En murehtimaan elämääni. On vaikea käsittää mikä saa yleensäkin miehet avautumaan humalatilassa elämänsä vastoinkäymisistä. Minusta se on enemmänkin säälittävää kuin mitään muuta.

Siksi purankin sydäntäni ja ajatuksiani tämän blogin kautta maailmalle. Kenenkään ei ole silloin pakko kuunnella jorinoitani, mutta ne joita ajatukseni mahdollisesti kiinnostaa löytävät tekstini täältä.

Se kuinka usein tänne kirjoitan riippuu täysin siitä miltä milloinkin tuntuu. Kaikkea en tahdo tänne kirjoittaa, ja kaikkea ei tarvitse tänne kirjoittaa. On eri vaikea välillä rajata se mitä haluan kertoa ja se mitä haluan jättää sanomatta.

Useimmiten ja enimmäkseen elämäni on hyvin tavallista, rauhallista ja ei niin tapahtumarikasta että siitä löytyisi tarinoitavaa joka päivälle. On välillä mennyt kuukausikin kirjoitusten välillä. Toisinaan on taas fiilis että haluaa kirjoittaa useamminkin.

Kävin exäni ja hänen nykyisen miehensä uudessa kodissa vierailulla katsomassa lasten huoneita. Kaunis talo ja muksut on innoissaan omista huoneistaan. Tunsin oloni kuitenkin erittäin vaivautuneeksi koska exäni miesystävä ei tervehtinyt, ei puhunut ja lopulta vetäytyi suljetun oven taakse omiin oloihinsa. Tunsin erittäin selkeästi, että en ole hänen puolestaan tervetullut vieras. Mitään en ole miehelle koskaan tehnyt tai sanonut mistä pitäisi tuollain käyttäytyä. Enkä tietääkseni muutenkaan hänen aamumuroihinsa käynnyt kuseskelemassa jotta tuollainen käyttäytyminen olisi mitenkään ymmärrettävissä. Olenkin tässä pohtinut miten lapset reagoi jos lakkaan kokonaan vierailemasta.

Exäni viimeaikaisille mielialan vaihteluille löytyi syykin tuossa muutama päivä sitten. Lapsille on tulossa uusi sisko tai veli.

Pitää vielä lisätä, että paino on noussut edellisestä punnituksesta +4 kg. Kohta se alkaa jo taas oleen kohdallaan. Elämä hymyilee siis.

Liian helppoa

2007-02-14T19:46:00.000+02:00

Aina välillä tulee tunne, että nyt. Nyt elämä tasaantuu ja rauhoittuu. Mutta sitten tapahtuu jotain mikä palauttaa mieleen ajat erovaiheen alkutaipaleelta.

Viimeinen muutaman päivän jakso on kulunut melkein kokonaan siinä, kun olen saanut kuulla kuinka helpolla taas pääsenkään. Kiukkuiset tekstiviestit ovat sävyttäneet muuten kauniita talvipäiviä sopivan tasaiseen tahtii. Juuri sillain, ettei vain ole päässyt asia hetkeksi unohtumaan. Vastauksia viesteihin olen lähettänyt hyvin harvoin, liian harvoin kuulemma. Sen lisäksi että pääsen niin helpolla, mua ei siis kuulemma edes kiinnosta.

Yritän todella miettiä, mistä nämä satunnaiset ja täysin ennalta arvaamattomat tunteiden purkaukset välillä oikein saavat alkunsa. Tiedän, että olen helppo kohde silloin kun tarvitsee löytää joku johon voi purkaa kiukkuansa. Siitä saan tietysti osittain syyttää itseäni, koska aina olen kiltisti ottanut vastaan kaiken sen mitä sieltä on ikinä tullut. Sen kummemin ryhtymättä suurempiin vastataistoihin.

Mutta tässä tilanteessa, missä exäni asuu jo uudessa parisuhteessa toisen miehen kanssa. Niin miksi edelleen se olen minä joka saa niskaansa sadattelua. Vaikka episodit toistuvat nykyään enää aniharvoin, niin silti ihmetyttää. Eikö uusi suhde kestä riitoja, ja ne on turvallisempaa purkaa tännepäin. Tai eikö uusi parisuhde kenties olekkaan ihan sellaista mitä siltä odotettiin.

Joku varmaan sanoisi että olisin tyytyväinen että heillä on ongelmia, ja moni varmaan olisikin tyytyväinen exänsä epäonnesta. Minä vain en osaa. Itseasiassa olen koko ajan toivonut että uusi rakkaus tulisi kukoistamaan. Sillä mitä onnellisempi exäni on ollut, sitä helpommin ja paremmassa yhteistyössä kaikki on välillämme sujunut.

Kaikkein eniten pelkään, että uusi rakkaus ei muodostukkaan toimivaksi parisuhteeksi ja exälläni olisi edessä jälleen ero. Olen ihan varma, että siinä tilanteessa se ainakin olisi minun syyni.

lisäys...

Kiitos kommenteista. Käykää vierailemassa uudella yksinhuoltajanpaivakirja.net sivulla. sivusto koostuu kansanedustaja Anni Sinnemäen keräämistä päiväkirjamaisista teksteistä, jotka kertovat arjesta ja vanhemmuuden iloista ja haasteista. Kirjoittajina on tavallisia vanhempia eri puolilta Suomea sekä poliitikkoja yli puoluerajojen.

Hiljainen lauantai aamu

2007-01-27T12:27:00.000+02:00

Lapset menivät tänä viikonloppuna äitinsä sukulaisiin ja vietän siis jonkin sortin vapaata viikonloppua. Rauhallisen aamun jälkeen huomaan istuvani tässä koneen ääressä, koska en ihan äkkiseltään keksinyt mihin tämänkin päivän käyttäisi. Lasten ollessa paikalla ei ajakäytössä koskaan esiinny ongelmia. Kaikki vaan sujuu omalla painollaan eteenpän. Siksi tällaiset yllättävät toimettomat lauantai aamupäivät usein tuovat mukanaan oudon tyhjän tunteen. Koko asunto on yksin omassa käytössäni täyden viikonlopun, mutta jostain syystä en tänään osaa nauttia siitä.

lisäys klo 20:26...

Jostain ihmeen syystä on tehnyt koko päivän mieli päästä laskemaan pulkkamäkeä.

Aikuisten pieniä unelmia

2007-01-24T16:49:00.000+02:00

Siinä missä lapsillakin on unelmia ja toiveita, niin isältäkin löytyy aina jotain pientä mistä haaveilla.

Pipo ja pakkaset

2007-01-23T19:24:00.000+02:00

Silloin joskun, kun itse olin nuori, ei pipoa halusti päähän laitettu. Koulussammekin piti määrätä pipopakko, että saivat meidät edes osittain pitämään pipoa päässä ulkona.

Nykyään näyttää tuo pipo kasvavan pojan päässä. Ainakin välillä tuntuu, että se on juurtunut päähän kiinni. Sitä kun ei tahdottaisi riisua edes sisällä pois. Muuten eivät sitten tunnukkaan saavan tarpeeksi vaatetta päällensä.

Aina kaulat paljaana, eikä käsineitä ainakaan kädessä. Repusta kyllä saattaa löytyä mikäli hyvä tuuri sattuu. Jalassa mitkä lenkkarit milloinkin. "En mä mitää toppakenkiä laita!" Hyllyt notkuaa sormikkaita, lapasia, tumppuja, hanskoja, kaulaliinoja mutta mitkään niistä eivät tunnu kuuluvan nyt pukeutumiseen. "Ei siellä oo nii kylmä."

Tänään oli -15, ja vaikka itse olin pukeutunut kuin mikäkin michelin-ukko, niin kyllä siellä oli silti kylmä. Mutta poika tuli silti ilman mitään hanskoja ja takki auki. Onneksi sillä oli sentään pipo päässä, ja vielä niin syvällä että melkein silmätkin peittyivät. Kyllä se oli paljon yksinkertaisempaa vielä silloin, kun sai aikuisena valita ja pukea lapsille ulkovaatteet päälle. Tiesi ainakin ettei niiden tarvinnut palella. Nyt saa uhkailla ennenko sana menee perille, ja silitikin se ei vaan aina mene.

+ 11

2007-01-15T15:53:00.000+02:00

Vuoden ensimmäinen punnitus ja tuloksena +11 kg. "Ou jee". Jotain olisi varmaan jo kohta tehtävä. Ei sillä että tätä painoa olisi vieläkään yhtään liikaa, mutta jos tää tätä tahtia jatkuu niin kesään mennessä tulee tuohon vielä kymmenen lisää. Ja viimeistään vuoden lopussa voi sitten jo sanoa, että sitä voi jopa olla hiukan liikaakin. Onneksi eilen kuitenkin satoi vihdoin lunta. Se piristää kummasti.

Duuni lauantai

2007-01-13T23:54:00.000+02:00

Ensimmäinen lauantai tänä vuonna, kun kävin tekemässä sivutyötä. Edellisestä kerrasta ehtikin vierähtää reilusti yli kuukausi. Ei siksi ettei duunia olisi ollut tarjolla, en vain ole viitsinyt joulun alla mennä duuniin. Sinänsä tuntui ihan kivalta vaikka olenkin jo pidemmän aikaa pohtinut kakkosduunin lopettamista kokonaan.

Syksyllä kinusin palkan korotustakin ihan vain koska uskoin pomon kieltäytyvän siitä. Olisi ollut hyvä syy sitten olla menemättä enää jatkossa siihen firmaan hommiin. Toisin kävi, antoi sen mitä pyysinkin, vaikka kuinka yritin olla tietoisesti uhkarohkea palkkavaatimuksessani. Ainoa vaikutus korotuksella on ollut työaikaan. Ei tunnu enää teettävän ihan yhtä pitkiä päivä kuin aikaisemmin.

En vain tunnu saavan aikaiseksi sanoa, että en enää tule hommiin. Olen ihan liian kiltti koska aina kuitenkin lupaudun menemään kun pyytävät. Aikanaan ryhdyin koko touhuun vain rahan vuoksi. Enää se ei ole välttämättömyys taloudellisestikkaan, mutta nyt olen kiintynyt työkavereihin. Osasta on tullut hyviä ystäviä ja nyt ei tahdo jättää heitä pulaan, kun tietää kuinka vaikea on löytää työntekijöitä tilalle. Ei siksi että olisin korvaamaton, vaan siksi että työntekijöitä ei vaan tunnu löytyvän.

Ehkä sitten keväämmällä lopetan, viimeistään kesän jälkeen.

Aina ei ymmärrä

2007-01-09T15:28:00.000+02:00

Ongelmana ymmärtää naisia. Ainakin sellaisia pikkurouvia jotka oikeasti uskovat, että koko muu maailma pyörii heidän napansa ympärillä. Luoja suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Ja rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta eroittaa nämä toisistaan. Eiköhän se jotenkin noin mennyt. Menneisyydessä en aina ole osannut todellakaan erottaa niitä asioita joita voisin muuttaa, vaan olen työntänyt nokkani monesti asioihin joista pitäisi osata pysyä erossa.

Joskus sitä vaan tekee niin mieli sanoa jotain vaikka jossain sisimmässään tietää ettei varmaan kannattaisi...

Vastuun kantaminen

2006-12-28T11:55:00.000+02:00

"Mä oon kyllästyny siihen, että te syytätte mua kaikesta siitä mitä mä teen" - 7-vuotias poika vanhemmilleen.

Päiväkävelyllä

2006-12-26T20:58:00.000+02:00

Uskomatonta miten paljon sitä ihminen jaksaakaan itseensä ruokaa muutaman päivän aikana ahtaa.

Haaste

2006-12-18T15:27:00.000+02:00

Joulun aika on ihanaa aikaa. Kaikki ovat onnellisia, iloisia ja hyväntuulisia. Sellasta tekopirteetä porukkaa tuntuu liikkuvan joka puolella. Joulu on onnellista aikaa oman perheen kesken, mutta kaikki muu jouluun liittyvä hömpötys ei vain mahdu omaan ymmärrykseeni. En roudaa kukkasia, lähettele kortteja, saatikka sitten ostele pikku paketteja jokaiselle jonka tunnen. Uskon silti, että jokainen heistä on edelleen ystäväni joulun jälkeenkin vaikka ilman erityistä "jouluhuomiota" jäävätkin. Ainakin tähän saakka ovat olleet.

Postiluukusta kolahtaa joulukortteja ihmisiltä, joista en ole muuten kuullut koko vuonna mitään. Kivahan niitä on saada, mutta unholaan nuo pahvin palaset painuvat aika nopeasti. Olisivat senkin rahan mikä menee korttiin ja postimaksuihin voineet lahjoittaa mieluummin joulupata keräykseen. Kuten olen jokaiselle varmaan yrittänyt monesti sanoa. Mutta ilmeisesti turhaan. Ainakin itse mieluummin laitan sen muutaman kympin hyvään tarkoitukseen, kuin syydän kauppojen kassoihin.

Haluankin haastaa jokaisen tämän lukijan mukaan joulupata keräykseen haluamallaan summalla. Osallistumalla mahdollistat joulun niille joilla siihen ei muuten olisi ehkä mahdollisuutta. Sillä joulupadan varat jaetaan heti Joulun läheisyydessä ruokana, vaatteina ja lahjakortteina vähäosaisille lapsiperheille ja muille syrjäytyneille ihmisille, jotka tulevat sitä itse pyytämään tai joiden läheiset ovat toivoneet heille apua.

Joululahjatoiveita

2006-12-06T15:11:00.000+02:00

Rakas joulupukki. Tänä jouluna lasten lahjatoivelista on lyhyempi kuin koskaan aikaisemmin, mikä sinänsä on ihan kiva juttu. Kulutushysteria ja valtavat joululahjamäärät eivät ole koskaan oikein kuuluneet mielestäni joulun tunnelmaan.

Digikamera
Dvd/DivX soitin
Nintendo DS
Puhuva Bratz

Lahjatoivelista on kuitenkin väärin ilmaistu nimitys, sillä kun kuuntelee miten lapset asiasta keskustelevat kavereidensa kanssa, on enemmänkin kyse vain listasta tavaroita joita he tulevat varmasti saamaan. Usein lauseet kun alkavat sanoilla "Mä saan...". Jossain on kasvatuksessa varmaan mennyt jotain sekaisin, kun käsitys "toiveista" on muuttunut itsestään selviksi asioiksi jotka saadaan kun niin vain pyydetään.

Ihan turhaa on enään yrittää tarinaa tontuista ikkunan takana, ja puheista että tuhmat lapset saavat risuja. Ne ei oo enää toiminnu ikuisuuksiin. Niin kivaa kun lasten pelottelu joulutontuilla on joskus ollutkin.

Itsenäisyys

2006-12-05T16:44:00.000+02:00

Huomenna vietettävä itsenäisyyspäivä herätti minut huomaamaan kuinka myöhässä talvi taas onkaan. Ainakin se mitä muistan aikaisemmista itsenäisyyspäivän keleistä, niin lumikinokset ja pakkanen kuuluvat oleellisesti itsenäisyyspäivän säätilaan. Ensimmäisen kerran kaipaan puuttuvaa talvea ja lunta.

Lumen puute ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että huomenna on 6. joulukuuta ja jouluun on enää muutama viikko. Taitaa kohta olla paniikin aika.

Sohvan pohjalla

2006-11-30T19:44:00.000+02:00

On niin pimeää ja hiljaista. Väsyttää eikä oikein huvita yhtään mikään. Muksujen lähdön jälkeen sunnuntaina en ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Samat likaiset astiat lojuu keittiössä, vaatteita ja tavaroita on hujan hajan. Jopa vuoteen sijaaminen tuntuu ylivoimaiselta ja siksi sitäkään en ole saanut aikaiseksi. Roskapussikin pitäisi viedä pois haisemasta.

Välillä huomaan vain istuvani pimeässä ja tuijottamassa illalla televisiota ilman että edes rekisteröin yhtää mitä siltä tulee. Viikon ruokalistakin on ollut valmisruokaa ja sipsejä. Ja se näkyy keittiön tämänhetkisessä olotilassakin. Ei tästä taida puuttua enää muuta kuin alkaisi kittaamaan vielä olutta kaikki illat tuossa sohvan pohjalla.

Töissä on stressaavaa, aamusin ylönouseminen on yhtä tuskaa. Kielsin jopa ystäviä tulemasta kylään kun soittelivat. Ei vain jaksa kiinnostaa tällä hetkellä mikään turhanpäiväinen rupattelu. Kait meillä kaikilla on oikeus olla välillä eristäytyneenä kaikesta ja murjottaa omissa oloissa ihan rauhassa. Olen hireän negatiivinen vähän kaikkea mahdollista kohtaan. Onneksi huomena on kuitenkin perjantai jos jotain positiivista yrittää tästäkin viikosta löytää.

Aikuisten harhakuvitelma

2006-11-29T18:16:00.000+02:00

Lapset ovat yleensä käsittämättömän hyvin tietoisia vanhempiensa välisistä asioista. Meillä aikuisilla vain on tapana suojata itseämme ajattelemalla, ettei jälkikasvu kuule tai ymmärrä.

Joku viisas

Jääkaappi

2006-11-28T16:34:00.000+02:00

Muuttaminen uuteen kotiin on lapsille kivaa tai ainakin sen pitäisi olla. Muksut muuttavat äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa uuteen yhteiseen kotiin. Se on silmin nähden heistä jännittävää.

Asiasta on keskusteltu paljon ja pienempiäkin yksityiskohtia pohdittu. Kuitenkin nyt äitinsä on sitä mieltä, että lapset eivät voisikaan olla mukana muutossa vaan joutaisivat olemaan isin luona kyseisen viikonlopun. Lapsia asia harmittaa suunnattomasti mikä on aivan ymmärrettävää. Onhan kyseessä heidän uusi tuleva kotinsa johon muuttaa mukaan nyt aivan uusi ihminen.

Joskus hyvin pienetkin asiat voivat muuttua lapsen ajatuksissa varsin suuriksi ongelmiksi. Viimeksi käyty keskustelu koski sitä, mitä uuden asunnon jääkaapista voi sitten syödä. Poikaa askarrutti mitä hän uskaltaa jatkossa kaapista pistellä suuhunsa nälän yllättäessä, ettei vahingossa tule syöneeksi uuden isäpuolen ruokia. Puhuimme pitkään myös kuinka äidin uudella kumppanilla voi olla jotain uusia erilaisia sääntöjä ja periaatteita joita myös lasten tulee uudessa kodissa noudattaa.

Muksuja on mietityttänyt uuden isäpuolen mukanaan tuoma elämä ihan kaikkineen osa-alueineen. Mitä tavaroita se mahtaa tuoda? Mitä se syö? Kuunteleeko se musiikkia? Onko sillä paljon leffoja? Mihin se laittaa vaatteensa? Monelta se herää töihin? Siis aivan kaikki. Aikaisemmin tuo mies kun ei ole asunut samassa asunnossa 24/7 vaan ainoastaan vieraillut joskus iltaisin. Ja viikonloppuisin niin, että lapset ovat olleet poissa. Mutta nyt hän tulee olemaan osa lasten jokapäiväistä arkea.

Eniten kuitenkin jäi huolestuttamaan se, että lapset eivät ole vielä koskaan oikeasti keskustelleet tämän miehen kanssa mistään. Enimmäkseen kuulemma vetäytyvät omiin huoneisiinsa touhuamaan "vaan jotain" kun äidin uusi mies on tullut taloon. "Ei me sille mitään puhuta" "Joskus mä sanon et moi mut en muuta" "Me ollaan vaan omis huoneis". Ehkä aika auttaa kuitenkin asiaan.

Extreme

2006-11-27T21:01:00.000+02:00

On viimeaikoina ryhtynyt vaivaamaan ajatuksissa tuo joidenkin ihmisten käsitys siitä, mitä tällainen "ei joka päivä" isänä toimivan isyys oikein on. Osa kuvittelee, että se aika minkä vietän lasteni kanssa tulisi viettää jotenkin extreme tyyliin, "ottamalla siitä kaikki irti", kuten jotkut asian ilmaisevat.

Kuitenkin ainakaan itse en ole koskaan ymmärtänyt niitä viikonloppuvanhempia jotka kuskaavat lapsiaan jos minkäkinlaiseen aktiviteettiin, ostoksille, mäkkäriin, elokuviin. Tuntuu kuin joillakin olisi hirveä tarve tehdä jokaisesta yhteisestä hetkestä jonkinlainen elämys. Ja sama käsitys on juurtunut useisiin ystäviinikin jotka aina kyselevät "No missäs kävit lasten kanssa?" Useimmiten antamani vastaus on "oltiin kotona." Joskus pisin matka minkä saatamme tehdä koko viikonlopun aikana on retki ruokakauppaan ja takaisin. Ja sekin kävellen.

Okei. Se ei kuulosta järin jännittävältä, mutta ei sen tarvitse ollakkaan. Meille on elämystä siinä, että teemme sunnuntai aamuna aamiaista, syömme sen olohuoneen lattialla istuen ja katselemme aamun lastenohjelmat. Sen jälkeen saatamme viettää puolet päivästä yöpuvuissa pelaten jotain vanhanaikaista lautapeliä.

Viikot mennään jo tarpeeksi lujaa. Aikuisilla on omat kiireet töidensä vuoksi ja lasten harrastukset aikatauluttavat senkin vähäisen vapaa-ajan mitä viikolle sattuu jäämään. Useimmiten viikonloppuna on ihan kiva vain olla paikallaan ja tehdä jotain.

Sitten on vielä se "ryhmä" osa-aika vanhempia jotka viikonloppuisin ostavat lastensa huomion uusilla leluilla, karkeilla ym. Sitä touhua en ole ymmärtänyt koskaan.

Yksinhuoltaja-isyys

2006-11-10T21:44:00.000+02:00

Kyllä isätkin osaa huolehtia lapsista ihan siinä missä äiditkin ja antavat usein jopa enemmän virikkeitä lapselle kuin äidit. Monesti isät ovat läsnäolevampia kuin äidit, sillä parhaimmillaan he keskittyvät yhdessä tekemiseen ja olemiseen lapsen kanssa. He ajattelevat yksinkertaisesti ja se on monesti lapsen kannalta ihan hyväkin juttu. Lapsi on onnellinen kun hänellä on yksikin läsnäoleva aikuinen elinpiirissä.

Yksinhuoltaja-isyys on myös hyvä vaihtoehto!

Huvipuistoretki

2006-09-09T15:22:00.000+03:00

Lapset viettivät yhden lauantaipäivän exäni ja hänen uuden rakkaan seurassa huvipuistossa. Tämä oli ensimmäinen kerta vuoden kestäneen suhteen aikana, kun exäni halusi ottaa lapset mukaan ylipäätään johonkin uuden miesystävänsä kanssa. Askel eteenpäin vihdoinkin. Tähän mennessä lapset eivät ole paljoa päässeet osallistumaan rakastavaisten retkille, koska jostain syystä exäni ei ole heitä halunnut koskaan mukaansa jos ovat olleet jonnekkin miesystävänsä kanssa menneet. Ovat ilmeisesti tahtoneet olla vain kaksistaan.

Tuo uusi suhde on alusta saakka hyvin hys-hys linjalla kulkenut tarina. Koskaan eikä missään vaiheessa exäni ole maininnut minulle uudesta rakkaastaan yhtään mitään. Edelleenkään kun hän kertoo lähtevänsä esim. risteilylle tai juhlimaan, kertoo hän menevänsä milloin Piian, Marin, Sirun tai muun ystävättärensä kanssa. Jostain syystä uuden miehen nimeä ei mainita ikinä.

Hän tahtoo edelleen pitää asian muka "salaisuutena", vaikka olen jo ensimmäisestä viikosta asti tiennyt heidän tapailevan. Exäni käytös muuttui välittömästi myös minua kohtaan kun uusi mies tuli kuvioihin. Tietynlaiset runsaasti kritiikkiä ja arvostelua sisältävät satunnaiset tekstiviestit minun elämästäni loppuivat kuin seinään. Yks kaks kaikki oli vain jotenkin paljon helpompaa, tietyt jatkuvasti esiintyneet ongelmat katosivat kuin taivaan tuuliin. Muutos oli niin näkyvä myös jossain siellä silmien katseessa, että ei voinut olla arvaamatta että rakkaus oli löytänyt kohteen.

Nyt uusi askel exäni ihmissuhteessa toi tavallaan myös helpotuksen tunteen. Aikaisemmin olen välillä miettinyt miksi ihmeessä lapset eivät ole voineet olla mukana uudessa elämässä uuden rakkaan kanssa. Kun kuitenkin joskus aikojen alussa sovittiin, että uusien rakkaiden kohdalla pakettiin kuuluvat mukana aina molemmat lapsetkin. Lapsia ei työnnettäisi koskaan uusien suhteiden tieltä sivuun. Hetken kuitenkin näytti ja tuntui siltä, että uusi mies olisi hieman syrjäyttänyt lapsia. Mutta onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Nyt lapset saivat olla mukana, ja olivat siitä myös erittäin onnellisia.

Myös itseäni vaivannut tunne siiitä, että uusi mies viettää aikaa lasteni kanssa huvipuistossa katosi kun lapset saapuivat illlalla luokseni. Kun näin heidän onnesta säteilevät katseet ja sen innon millä kaikki tapahtumat selitettiin ei voinut muuta kuin olla itsekkin onnellinen. Kyllä he toimeen tulevat keskenään äidin uuden miehen kanssa. Sillä jos lasten mielestä uusi mies on ihan ok, niin kyllä sen silloin on oltava. Vaikka sisimmässäni tunnenkin hiukan, että taidan olla menettämässä jonkin osan lasten elämässä jota en vielä osaa määritellä.

Maanantai

2006-08-14T21:19:00.000+03:00

On tullut kirjoiteltua tänne blogiin vähemmän kuin alunperin oli tarkoitus. Syitä on tietysti monia, mutta päällimäinen niistä on se etten osaa päättää kuinka paljon haluan kirjoituksissani elämästämme kertoa. Olkoonkin, että kaikki tapahtuu nimettömänä ja kasvottomana, niin rajan vetäminen johonkin tiettyyn pisteeseen tuntuu olevan vaikea tehtävä.

Kesä kului nopeasti kuten aina ennenkin. Viime viikolla ostettiin jälleen koulutarvikkeita ja tänäänhän nuo koulut sitten jo alkoivatkin. Eniten tuntui muksuilla olevan mielessä tuttujen kavereiden jälleennäkeminen. Kaikkien kanssa kun ei ole ollut yhteydessä välttämättä koko kesän aikana, ja kaiken laista kerrottavaakin on sitten ilmeisesti kesän aikana kertynyt jonkin verran.

Jälleen huomaan kuinka lapset ovat vuoden verran vanhempia. Vielä toistaiseksi kumpikin sai jatkaa samassa koulussa, mutta ensi syksynä poika siirtyykin jo isompaan kouluun. Toisaalta on hienoa nähdä lasten kasvavan, mutta osittain se tarkoittaa myös sitä että yhä lähempänä on hetki jolloin lapsista kasvaa oikeasti isoja. Jo nyt lapsilla on paljon omia juttuja joista isi on ihan pihalla, kaikkea ei enää touhuta isin kanssa. On vain olemassa juttuja joista puhutaan ja joita tehdään kavereiden kesken.

Ennen (siis silloin kauan jokus) kumpikin selittivät innoissaan koko päivän tapahtumat tarkasti hetki hetkeltä siitä kysyttäessä. Nykyään vastaus on useimmiten ympäripyöreä tyyliin "Oltiin tuolla", "Tehtiin vähän kaikkee" tai lyhyt ja ytimekäs "Hmph." Kauheaa, lapsistani kasvaa teinejä.

Välillä on kuitenkin mukava huomata kuinka 12-vuotias poikakin voi tilaisuuden tullen löytää sisältään pikkupojan kun kavereita ei ole ympärillä. Siskoni kävi 3-vuotiaan poikansa kanssa kylässä ja niin vain kaivettiin komeron perältä autot ja pojat konttasivat pitkän aikaa lattialla pistäen pikkuautoja järjestykseen pitkän tovin. Pienempi toistaen kaiken mitä isompi teki edellä.

Pojat on poikia

2006-07-23T01:26:00.000+03:00

12-vuotiaamme jäi menneellä viikolla kiinni tupakanpolttokokeiluistaan. Äitinsä sai tässä eräänä päivänä puhelun, jossa ystävätär kertoi kuinka oli huolestuneena pannut merkille poikamme harrastaneen paheita uimarannalla saman ikäisten kavereidensa kanssa. "Ei. Ei se meidän poikamme ole ollut."' vastasin ensimmäisenä kun kuulin asiasta. Äitinsä reagoi asiaan tuttuun tyyliinsä, äänekkästi. Rangaistuksia ja rajoituksia sateli enemmän kuin ehdin laskea. Tokkopa niistä huudoista kuitenkaan mitään todellista hyötyä on. Pienestä enkelistämme tuli kuitenkin sillä hetkellä iso pojankoltiainen.

Asiasta vauhkoominen tuskin auttaa asiaa joten lähestyin asiaa viikonlopun aikana maltillisemmin. En torunut enkä huutanut, ainoastaan puhuin sauhuttellusta sekä siihen liittyvistä negatiivisista puolista. Yritin kuitenkin välttää järjestämästä mitään tyypillistä terveys saarnaa aiheesta. Enemmänkin yritin tuoda asiassa esille sen että 12 vuotias on ihan liian nuori kokeilemaan tupakointia. Kyselin kuka hänen kavereistaan poltti, ja mitkä syyt oli johtanut kokeiluun. 'Kun muutkin' oli vastaus.

Hyväksytyksi tuleminen oman kaveripiirin joukossa aiheuttaa kovan paineen jota ei ole helppo vastustaa. Kaverit ovat tärkeitä, ja oman ryhmän löytäminen ja siihen kuuluminen on ilmeisesti tällä hetkellä se kaikkein tärkein juttu. On helppo mennä muiden mukana ja tulla hyväksytyksi, kuin erota joukosta. Kaikki jotka on "jotain" kuulemma polttavat. Mistä ihmeestä tuon ikäinen saa edes tupakkaa? "Naapurin tytöltä" (16v) oli vastaus.

Epäilen vahvasti, että vaikka tällä kertaa asiasta on päästy yhteisymmärrykseen eikä sauhuttelua nyt ilmeisesti jatkossa enää tapahdu. Niin koittaa vielä uudelleen aika jolloin mieliteko ja kokeilunhalu kasvaa niin suureksi, että sätkä palaa uudelleen huulessa. Kaikki kielletty kiinnostaa aina lapsia.

Suojelusenkeli

2006-06-26T23:30:00.000+03:00

Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja alttiita vaaroille. Kotiympäristön voi tehdä lapsille vaarattomammaksi pitämällä terävät työkalut ja myrkylliset aineet lasten ulottumattomissa. Mutta miten suojella lapsia silloin kun he eivät ole kotona. Pumpulissa heitä ei voi kasvattaa, vaikka kuinka mieli tekisi olla välillä ylisuojelevakin.

Aina sanotaan että säännöt, kiellot ja kehoitukset luovat lapselle turvallisuuden tunnetta. Poika on kyllä ilmaissut hyvin selkeästi kuinka sääntöjä on ehkä ihan liikaakiin. Kerro lähtiessäsi mihin olet menossa, millon tulossa ja kenen kanssa, muista pyöräilykypärä, käytä alikulkutunneleita, vältä liian tuttavallisia vieraita aikuisia, pidä kännykkä päällä koko ajan, soita jos muutat suunnitelmia, vastaa jos soitetaan... Miten ihmeessä ennen tultiin toimeen ilman mukana alati kulkevia kännyköitä.

Poika on saanut nyt kesällä olla ulkona yhdeksään asti illalla ja käydä uimarannalla päivällä kavereiden kanssa itsekseen. Lakia on luettu moneen otteeseen mitä saa tehdä, minne saa mennä ja varsinkin mitä ei missään nimessä saisi tehdä. Silti en voi olla täysin varma mitä siellä tapahtuu, muuten kuin luottaa että oppi on mennyt perille.

On pimeä korpi ja kivinen tie
ja usein se käytävä liukaskin lie
oi pianhan se lapsonen langeta vois
jos ei käsi enkelin kädessä ois

niin pitkä on matka ei kotia näy
oi laps ethän koskaan ottaakkaan vois
sä kättäsi enkelin kädestä pois

Sukulaissuhteet

2006-06-15T19:00:00.000+03:00

Yhteydenpito sukulaisiin on ollut aina tärkeetä itselleni jonka vuoksi pyrinkin pitämään läheiset välit lasteni ja heidän kaikkien serkkujen ja pikkuserkkujen välillä. Eksäni ei suostu enää nykyään vierailemaan muiden sukulaisteni kuin äitini ja isovanhempieni luona. Muiden kanssa hän ei tahdo olla missään tekemisissä. Tuosta samasta ajatusmaailmasta on peräisin myös ajatus, että minä en saisi pitää yhteyttä hänen sukulaisiinsa. Itse en ole suostunut allekirjoittamaan tuota ajatusta lainkaan. Ystävyyssuhteet kun eivät ole mitenkään liitoksissa siihen kuka kenenkin sukulainen on. Luulisi että se on vain hyvä asia, kun eron jälkeen kykenee olemaan tekemisissä silti myös exän sukulaisten kanssa.

Yhteiselomme aikana tulivat kumppanini sisarukset perheineen luonnollisesti tutuiksi, jotkut lähemmin ja jotkut hieman etäisemmin. Olisi jotenkin outoa jos meidän eromme vuoksi olisin sanonut irti ystävyyssuhteet näihin ihmisiin vain sen vuoksi, että he ovat "väärää" sukua. En täysin ole vieläkään ymmärtänyt, enkä luultavasti koskaan ymmärräkkään, miksi saan kylmiä katseita ja jäätäviä vastauksia exältäni kun olen vieraillut esimerkiksi hänen sisarensa perheen luona.

No homma on mennyt lopulta siihen, että edes lasten syntymäpäiviä ei voi enää viettää saman katon alla kaikkien kesken. Hän päätti että kumpikin meistä pitää tästä lähtien lapsille syntymäpäiväjuhlat omille sukulaisilleen. Käytännössähän se tarkoittaa vain että muksut saavat juhlia yhden kerran enemmän synttäreitään, eivätkä ole vastustaneet ajatusta missään vaiheessa. Eikä se tuntunut olevan ongelma vieraillekkaan. Ongelma se onkin vain luultavasti yksiomaan minun päässäni.

Vaikka kyseessä onkin hänen ja minun sukulaiseni, ovat he silti kaikki meidän lastemme yhteisiä sukulaisia. Ehkä se on hiukan sitäkin, että lasten syntymäpäiväjuhlat ovat olleet tähän asti se viimeinen tapahtuma mikä on säilynyt erosta huolimatta samanlaisena vaikka kaikki muu ympärillä onkin muuttunut. Ja tahdoin pitää siitä kiinni viimeiseen asti. Nyt itsenikin pitää lopulta luopua siitä ajatuksesta ja hyväksyä se että elämä jatkuu jälleen hiukan erillaisena.

Kesäloma alkaa

2006-06-04T14:51:00.000+03:00

Siinä ne nyt taas on, todistukset. Ylpeinä kumpikin esittelee omaansa ja hyvähän noita on esitellä, ei niissä ole mitään kritisoitavaa. Koulut loppuivat ja kesä saapui. Lasten mielestä on niin parasta kun ei tarvitse mennä pitkään aikaan kouluun. Kesällä voi taas pakata retkieväät mukaan ja loikoilla rannalla tuntikausia nauttien auringosta, uimisesta ja vain olemisesta.

Mukaan pitää pakata pyyhkeet, uimapuvut, ruoat, juomat, uimapatjat siis uskomaton määrä tavaraa jotta voi vain maata rannalla. Matkalla lapset vannovat kantavansa osansa sitten perillä parkkipaikalta rannalle. Kun sitten auto vihdoin pysähtyy, sammuu ja on lupa avata turvavyöt, ainoa asia minkä ehdin reagoida on ovien sulkeutuminen ja huomaan olevani yksin autossa. Roudaa siinä sitten kaikki kantamukset vilkkaalla uimarannalla, yritä matkalla kerätä ja löytää omien lastesi vaatteet, jotka on useimmiten riisuttu viimeisen 100 metrin matkalla ennen vesirajaa. Etsi samalla vapaata paikkaa rannalta ja joillain ihmeen tavalla koitat löytää omat lapsesi jostain sieltä vedestä. Ihanaa, rannalla on siis ihanaa.

Vedessä kelluu sata mukulaa joista pitäisi jollain ihmeen lailla pystyä seuraamaan, mitkä kaksi päätä ovat ne joiden toivoo pysyvän pinnalla koko ajan. On uskomattoman hankalaa välillä löytää sieltä joukosta ne omat kullannuput. "Isi kato. Mä hyppään pää edellä!" on lause mitä ei aina tahoisi kuulla, kun poika seisoo hyppytornin korkeimmalla tasanteella. Ja ennenkuin lause loppuu on hyppy jo käynissä. Sydän lyö jällen yhden ylimääräisen lyönnin kun vesi molskahtaa ja poika katoaa pinnan alle. "Hienoa." todella hienoa. Mielessäni kiitän luojaa jälleen, hän selvisi hengissä vain voidakseen hypätä kohta uudestaan.

Hiekkaa, sitä on varpaiden välien lisäksi kaikkialla. Vaatteissa, hiuksissa, ruoassa, juomissa, märissä pyyhkeissä, uimapuvuissa siis todella kaikkialla. Hiekkarannalla makoilu on ihanaa, siis todella ihanaa. Huulet sinertävät ja olo on kuin rusinalla, mutta vielä pitää päästä veteen. Viimeinen puolituntia ennen rannalta lähtöä käyty keskustelu sisältää ainakin tusinan "Mä hyppää vielä yhen kerran" lausetta, saman verran "Mä suklaan vaan yhen kerran" lupausta ja lukemattoman määrän "Tullaanhan me sit varmasti huomennakin?" tiedustelua.

Kesälomalla pitäisi ehtiä tekemään taas kaikkea mahdollista. Toivelista on loputon, tai ainakin se siltä tuntuu aina välillä. Linnanmäki, Särkänniemi, Korkeasaari, Puuhamaa, Vesipuistot jne jne, matkan kohteet vaihtuvat tiheään tahtiin. "Voitaisko me käydä joka paikassa?", mikäs siinä jos se vain jotenkin olisi mahdollista.

Äidin uusi mies

2006-05-18T19:15:00.000+03:00

Erosta asti olen pyrkinyt siihen, etten utele lapsilta äitinsä tekemisiä enkä tenttaa muutenkaan heiltä tietoja mistään asioista. Olen antanut heidän kertoa asioita omaan tahtiinsa. Yhdessä päätimme jo aikojen alussa, ettei lapsien tarvitse säilyttää kummankaan salaisuuksia. Kaikki mitä lapset näkevät ja kuulevat on ollut vapaasti kerrottavissa eteenpäin. Olemme tietoisesti yrittäneet pitää avointa ilmapiiriä, etteivät lapset joudu missään vaiheessa tilanteeseen, että heidän tulisi säilyttää jokin asia 'salaisuutena'.

Nykyään muksujen puheissa esiintyy yhä useammin heidän äitinsä uusi mies. Kyseinen suhde on kestänyt jo viime kesästä. Nyt lapset mainitsevat tuon miehen useammin puheissaan kuin aikaisemmin. En aina oikein osaa päättää miten paljon on hyväksyttävää kysellä nyt näistä asioista, mutta varsinkin nuorempaa ilmeisesti välillä nykyään vaivaa tietyt asiat koska miehen nimi tulee esiin yhä useammin keskusteluissa. Olen koko ajan yrittänyt puhua asioista vain sen verran kuin lapset niistä nyt yleensä puhuvat, vaikka välillä luonnollisesti uteliaisuuskin jo pukkaa pintaan.

Olen aina ajatellut, ettei itseäni tulisi koskaan häiritsemään vaikka tällainen tilanne tulisikin. Nyt tiedän kuvitelleeni harhoja. Yhä useammin mietin kuinka aikaisemmin olen ollut kuitenkin ainoa miespuolinen vanhempi joka on auttanut aina niissä asoissa joiden on katsottu jotenkin kuuluvan isälle. Nyt heillä on kotona yhä useammin toinen mies joka tekee niitä asioita jotka ovat aikaisemmin olleet minun juttujani. Se häiritsee.

Osaako tämä mies nyt toimia oikein lasteni kanssa? Miten hän suhtautuu lapsiini? kohteleeko hän lapsiani hyvin? Hyväksyykö hän heidät? Alkavatko lapset kenties kutsua häntäkin isäksi? Tuleeko minusta ajan myötä vähemmän tärkeä?

Punainen sukka

2006-05-03T20:14:00.000+03:00

Mihin joutuvat kaikki ne tavarat jotka mystisesti katoavat jonnekkin? Tuntuu että meidän perheessä lapset onnistuvat kadottamaan meilkeinpä kaiken mikä vain on kadotettavissa. Poika oli äitini hoidossa hetken ja ulkoleikeissä kastui sitten tietysti jalat. Sukat riisuttuaan niitä ei enää sen koommin näkynyt. Tyttö kadottaa säännöllisesti sukkiansa, viimeksi viikonloppuna etsittiin yhtä punaista sukkaa kissojen ja koirien kanssa. Se kun oli vain kadonnut jalasta jonnekkin. Ei löytynyt. Toisinaan jaloissa saattaa olla ihan eriväriset sukat, eikä sitä ole pukiessa edes huomattu. Pikkuseikkoja kuulemma. Joskus kadonneita sukkia on etsitty äidin luokse lähdön koittaesa ilman tuloksia, ja myöhemmin on käynyt ilmi että ei sitä toista sukkaa olut jalassa edes tullessa, oli unohtunut pukea jo lähtiessä.

Yhtenä talvipäivänä poika lähti kouluun mukanaan luistimet, maila ja kypärä. Jossain vaiheessa koulupäivän ja kotiinpaluun välisenä aikana, oli kypärä ja maila kadonnut. Eikä poika kotiin tullessaan edes huomannut niiden kadonneen. Vasta niitä kysyttäessä heräsi muistikuva niiden mahdollisesta mukanaolosta. Ei löytynyt koululta, kentältä eikä bussiinkaan ollut sellaisia jäänyt. Ne katosivat sen sileän tien.

Avaimia ja bussikortteja emme enää ole edes uusia hankkineet, niiden katoamisnopeus saavutti jossain vaiheessa sellaiset mittasuhteet, ettei uusia yksinkertaisesti ehtinyt hankkia kun ne melkein jo katosivat. Koulukirjat ovat myös sellaisia, että jos ne eivät nyt varsinaisesti ole kadoksissa, niin ainakin ne ovat aina jossain muualla kun niiden pitäisi. Reissarivihko on täynnä muistutuksia siitä todisteena. Eniten hämmästytti jossain vaiheessa läksyjen teon yhteydessä tapahtuva unohtelu. Oli saattettu tehdä puolet annetuista kotiläksyistä mutta jättetty lauseita ja laskuja kesken tai puolet sivuista tekemättä.

Onneksi ovat ainakin vielä muistaneet mistä aamusin lähtevät ja mihin palaavat. Ainakin enimmäkseen. Pikainen käväisy kaverilla saattaa venähtää muutaman tunnin kyläilyringiksi useammalla kaverilla. "Ai nii pitiks mun tulla suoraan kotiin. En mä muistanu". Mikä on se mystinen asia mikä vie lasten ajatukset niin harhateille, että asiat vain yksinkertaisesti unohtuvat.

"Eikö sulla oo elämää?"

2006-04-27T16:49:00.000+03:00

Aina ajoittain en kykene ymmärtämään ystävieni kommentteja siitä kuinka usein lapset ovat luonani. Tälläkin viikolla olen useampaan kertaan joutunut vastaamaan tiedusteluun onko lapset luonani vappuna vai olenko vapaalla. Jokaiselle olen vastannut, että tottakai lapset ovat luonani ja esittänyt vastakysymykseksi, "Kuinka niin?" En kuulemma saisi uhrata jokaista viikonloppua olemalla lapsenpiikana ex-puolisolleni. Minun pitäisi pitää kiinni omasta ajastani, tavata kavereita, vaihtaa viihteelle ja mitä nyt milloinkin. Pysäyttävin kommentti tuli kuitenkin tänään. "Eikö sulla oo omaa elämää?".

Onko se jotenkin ihmeellistä, että viikonloppuisä haluaa viettää aikaa mieluummin lastensa kanssa, kuin bilettää viikonloput ystäviensä seurassa. Lapsethan viettävät valtaosan arkipäivistä äitinsä luona eli onhan tuota vapaata pitkin viikkoa joka ilta. Eikö yhdellekkään voi juolahtaa mieleen, että oikeasti tahdon viettää aikaa myös lasteni kanssa. En koe menettäväni yhtään mitään elämästä jos vietän viikonloput omien lasteni seurassa. Enemmän tunnen menettäväni viikolla kun väliin jäävät kaikki ne normaalit arkiaskareet ja arjen pienet tapahtumat lasten kanssa.

Pidän itseäni onnekkaana kun olemme ex-puolisoni kanssa pystyneet eron jälkeen luomaan näinkin toimivan elämänrytmin. Sopimuksen mukaanhan minulla ei ole oikeutta tavata lapsiani kuin joka toinen viikonloppu, mutta siitä sopimuksesta on poikettu jo muutaman vuoden ajan. Heti eron jälkeenhän kaikki tuntui olevan vaikeeta, ja hän käytti usein tilaisuuden tullen lapsia aseena minua vastaan. Mutta se on mennyttä. Nykyään lapset myös päättävät paljon itse siitä missä haluavat milloinkin olla, ja onnekseni viikonloput on ainakin vielä tahdottu viettää isän seurassa.

Ai niin, onko mulla oma elämä. Kyllä, ja siihen elämään kuuluu kaksi iloista lasta, eli kyse on enemmänkin meidän elämästä. Hoitakoot muut omat elämänsä niin kuin haluavat, tää toimii meillä.

Simajuomaa

2006-04-24T16:22:00.000+03:00

Lauantai iltapäivä oltiin sukuloimassa syntymäpäiväjuhlissa, tusinan verran 4-12 vuotiaita serkkuja, pikkuserkkuja ja lähinaapurin poikia, tuplasti isiä, setiä ja tätejä. Kaikki yhdessä 3 huoneen asunnossa. Huh! Menoa ja vilskettä riitti. (Muutaman kerran tulin ajatelleeksi kuinka onnellinen olenkaan, että lapsia on itsellä vain kaksi.) Lapsille koko reissun kohokohdaksi muodostui juhlapaikan pihalle varastosta esille kannettu ja kasattu jättitrampoliini. Yllättävän vähillä kolhuilla siitäkin selvittiin, vaikka hyppijöitä oli enemmän kuin yhden trampoliinin luulisi kestävän. Muutama kopsahdus ja yhteentörmäys pääsi tulemaan, mutta niistä selvittiin vielä ilman isompia kyyneleitä. Kun kotiinlähdön aika alkoi lähestyä kukaan ei tuntunut olevan valmis lähtemään.

Juhlapaikan koristeluun käytetyt ilmapallot ja serpentiini vei lasten ajatukset paluumatkalla autossa jo seuraavan viikonlopun vappuiluun. Vappuna on ollut tapana aina grillata ensimmäisen kerran sekä hankkia omasta mielestäni hintavat vappupallot torilta. Kun puheet siirtyivät vapun syömisiin ja eritoten herkkuihin, niin lupasin yllättää lapset tekemällä heille kerrankin itse simaa jokavuotisen kaupasta hankitun pullosiman sijasta. Vakuuttelut juomamestarin taidoistani otettiin innolla mutta pienellä varauksella vastaan. Tytär kuului kommentoivan veljelleen takapenkillä, että pitäisiköhän mummulta hakea varoiksi pikkupullot mummon simaa, jos vaikka isin tekemä "ei ookkaan oikeeta". Siispä tänään päätin tehdä jo kokeeksi yhden erän. Ehtii sitten hyvin vielä valmistaa lisää, kun näkee lopputuloksen.

Tänään kaupassa mietin mitä simaan mahtaa tarvita, ajattelin ettei ne raaka-aineet paljon voi kiljun aineista poiketa. Onneksi ystävällinen naisihminen siellä sokerihyllyjen välissä neuvoi lukemaan ohjeen fariinisokeripaketin kyljestä. Sillä kuulemma ensikertalainenkin onnistuu varmasti.

Ohje siitä pussin kyljestä:

8 l vettä
1/2 kg sokeria
1/2 kg fariinisokeria
2-3 sitruunaa
1/4 tl hiivaa
rusinoita

Mittaa sokerit astian pohjalle. Kiehauta puolet vedestä ja kaada astiaan sokerin päälle. Lisää loppu vesi kylmänä ja sitruunat viipaleina. (Ohjeessa käsketään kyllä puristamaan sitruunasta mehu, mutta samainen ystävällinen nainen kaupassa neuvoi, että viipaloimalla onnistuu myös.) Lisää hiiva, ei liian vähän ei liikaa. (Tämä voi olla se missä voi epäonnistua, liika hiivamäärä saattaa aiheuttaa ei toivotun lopputuloksen.) Anna käydä seuraavaan päivään huoneenlämmössä. Niin ja muista kuoria tai pestä sitruunat hyvin. Minä en ainakaan käyttäisi myrkyillä kyllästettyjä hedelmiä kuorineen mihinkään.

Pullota vuorokauden kuluttua. Lisää pullon pohjalle lusikallinen sokeria ja siivilöi simajuoma pulloon. Lisää muutama rusina, ja annetaan kuulemma vielä olla seuraavaan päivään lämpimässä kunnes nostetaan viileään kylmenemään. Nyt ei voi muuta kuin odottella, ja toivoa parasta. Pitää varmaan tehdä parin päivän sisällä vielä toinen erä. Epäilen että tämä ensimmäinen satsi ei kenties ole enää sunnuntaina lapsille juotavaksi kelpaavaa mikäli nyt edes onnistuu. Ja pulloja, pitää tyhjentää pulloja simalle...

Aurinko paistoi

2006-04-21T18:16:00.000+03:00

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä, että ehdin hiukan järjestellä paikkoja kotona kuntoon ennenkuin lapset tulevat. Aurinkoinen kevätpäivä loi viikon työrupeaman jälkeen uutta puhtia iltapäivään.

Viikon aikana tavarat tuppaavat jäämään aina hiukan hujan hajan ympäri asuntoa, likaisia astioita kerääntyy keittiön pöydille. Kukaan kun ei ole viikolla huomauttelemassa lattialla lojuvista likaisista sukista, useasta likaisesta kahvimukista keittiössä tai viikon lehdistä olohuoneen pöydällä. Perjantaisin on sitten mukava järjestellä paikat kuntoon ja odotella muksuja. Ehdin vielä käydä kaupassakin nopeasti.

Neljältä puhelin soi, lapset eivät tulleetkaan. Lupasi tuoda heidät lauantaina...

Suklaamunia ja mämmiä

2006-04-16T21:31:00.000+03:00

Pitkät viikonloput on ihania. Lapset ovat saaneet olla luonani normaalia viikonloppua pidempään, mikä tarkoittaa että yhteistä aikaakin on kertynyt paljon enemmän. Meille tuo tarkoittaa enemmän aikaa touhuta kaikkea mahdollista suklaamunien metsästyksestä keskusteluun mämmin tarkoituksesta. Sulkaamunat kelpaavat kyllä, mämmi ei. Oikeastaan kun lapset on kyllästetty jo viikon verran yllätysmunilla, ei itse suklaa tunnut enää uppoavan ainoastaan sisällä oleva yllätys kiinnostaa. Isi on kerrankin saanut luvan kanssa rokottaa oman osuutensa siitä suklaamäärästä. Mämmi taas on jotain minkä isi saa syödä ihan rauhassa itse. Se kuulemma näyttää jo siltä ettei sitä tahdottaisi edes maistaa. Ja maistamisen jälkeenkin mielipiteet pysyivät vieläkin samana.

Eilen serkkuni samanikäiset lapset tulivat yökylään ja arvata saattaa kuinka vauhti ja äänen taso nousivat huimasti normaalista. Ulkoleikkien päätteeksi lopputuloksena oli vettä tippuvia kenkiä, märkiä vaatteita ja kurainen eteinen. Miten ne kuralätäköt juuri sattuvat siihen paikkaan missä leikitään. Ei niitä kuulemma mitenkään voi huomata, ne vaan "on siinä". Kevät on ihanaa aikaa, mutta kuralätäköt eivät. Pikkuserkkujen vierailu vähentää huomattavasti sisarusten keskinäistä kinastelua ja toistensa ärsyttämistä. Jonkin verran on havaittavissa tytöt vs. pojat juttuja, mutta niitä on odotettavissa aina. Muu aika kuluu normaalisti pelaten, leikkien ja touhuten. Ainoastaan mainosmielessä pyhien ajan ilmaiseksi näkyvä Disney Channel meinaa väkisin viedä lasten huomion. Jotenkin toimii kuin magnetti nuo Disney piirretyt vaikka ihan varmasti jokainen piirretty on jo kertaalleen nähty.

Yöllä oli nukkumaanmenon aikaan pitkään kestävä hihitys ja supatus käynnissä. Usein yritän jossain vaiheessa hillitä nukkumaanmenon jälkeen tapahtuvaa actiona, mutta tällä kertaa kertaa jäin kuuntelemaan miten poikien ja tyttöjen jutut poikkeavatkaan toisistaan. Molemmat vaihtoivat keskenään tarinoita enimmäkseen kouluista ja koulunkäynnissä esiintyvistä eroista. Tytöt keskittyivät kuitenkin enemmän "tyttöjen" tarinoihin, kenellä on minkäkinlainen vaatetus ja kuinka se Antti Tuisku onkaan niin ihku. Poikien keskustelu liikkui jossain lihapullien syöntiennätyksen ja omien voimien vakuuttelussa.

Tällä kertaa taisi isiltä loppua virta ennen lapsia, eikä yöllisten keskustelujen päättymisestä ole minkäänlaista havaintoa. Aamulla jokainen oli kuitenkin sen verran tokkuraisen näköinen, että luultavasti on venähtänyt jutut aika pitkiksi. Energiaa se ei kuitenkaan tunnu lapsilta syöneen minkään vertaa, sillä uusi vauhti löytyi aika nopeasti.

Sarjakuvia elämästä, sivu 2

2006-04-12T21:19:00.000+03:00

Arkipäivät edessä

2006-04-09T18:07:00.000+03:00

Sunnuntaina lapset menevät jälleen viikoksi äidilleen ja viikonloppuisien arki on taas edessä. Se hetki kun lapset ovat poissa ja tajuan jääneeni taas yksin pysäyttää hetkeksi. Yht'äkkiä onkin aivan hiljaista. Avaan radion jota taustalle syntyy edes jotain ääntä.

On vaikea saada oikein mistään kiinni. Kerään lattioille levinneitä levyjä paikoileen, nostelen vaatteita pyykkikoriin ja komeroon. Sijaan lasten vuoteet ja siivoan heidän huoneensa tip top kuntoon. Kaikki tavarat oikeille paikoilleen ja järjestykseen. Istahdan hetkeksi vuoteen reunalle ja kuuntelen kun on niin hiljaista, melkein yksinäistä.

Siivoan keittiöstä lounaan jäljet sillä taas lähtö äidin luo tehtiin ruokailun päätyttyä. Ruokailun lomassa on keskusteltu tulevan viikon tapahtumat, mietitty tuliko kaikki läksyt tehtyä huomiseksi. Järjestetty viikon harrastus menot, kavereiden syntymäpäivät ja seurakunnan tyttökerhon aiheet. Nyt jäljellä on vain kasa likaisia astioita joita asettelen tiskikoneeseen ja kertaan mielessäni viikon tulevia sovittuja kuskaamisia.

Poika on muistettava hakea maanantaina koulun pihalta ja vietävä sählyyn. Tiistai-iltana on tyttökerho seurakunnalla. Keskiviikkona oli jonkun Villen synttärit, jossain keltaisessa talossa siinä ihan lähellä jossa se Santeri asuu. Lahjaa ei vielä ollut ja juhlien alkamisajankohtakin jäi hämäräksi. Mutta lupasin hakea pojan kotiin sieltä. Jostain syystä meille on syntynyt rutiini lasten kavereiden syntymäpäivistä, että äiti vie ja isi hakee. Äiti hoitaa useimmiten lahjan hankinnankin, varsinkin jos kysessä on tytölle ostettava lahja. Isin taitoihin hankkia lahja tytölle on tyttärelläni jokin outo epäilys. Torstaina oli tiedossa pitkä päivä koulussa ja nouto on koulun urheilukentältä iltapäivällä. Siinähän ne oli. Astianpesukone kiini ja käyntiin.

Istahdan sohvalle ja avaan television. En kuitenkaan jaksa keskittyä. Suljen TV:n. Jälleen huomioin kuinka hiljaista on. Pyyhin, puunaan ja imuroin jotta on jotain tekemistä. Lopulta koti on siisti, ei ole enää mitään siivoamista. Sitten se tulee ensimmäisen kerran, ikävä. Yksinkertaisesti lapsia on jo ikävä, ja vielä olisi viisi päivää edessä. Valopilkkuna on kuitenkin viikolle sovitut kuskaamiset ja hakemiset.

Nappaan auton avaimet naulakosta, sammutan valot ja suuntaan vain jonnekkin. Jonnekkin josta löytyy juttuseuraa.

Uusi polkupyörä

2006-04-08T14:51:00.000+03:00

Uusi pyörä pitäisi saada. Vanhasta on rengas puhki, satula rikki eikä takajarrukaan ole toiminut kunnolla enää edellisenä kesänäkään. Lokasuojiakaan ei ole jäljellä edes nimeksi, sen huomasi jo syksyllä vaatteiden kuramäärästä. Äitikin kun oli ollut sitä mieltä että nyt on isin vuoro ostaa uusi fillari. Kun meidän perheen 12-vuotias tahtoo jotain, on neuvottelut useimmiten pitkiä ja monimutkaisia. Mikä tahansa mankeli ei kelpaa, sen pitää olla samanlainen kuin muillakin. Ja tuntuu että niillä muilla on ihan ihmeelliset megahintaluokan menopelit.

Kaava menee suunnilleen aina samoin. Kun huomataan että nyt olisi tarve jollekkin uudelle on alussa hirveä innostus. Joka paikasta etsitään kuvia uusista hienoista menevän näköisistä pyöristä. "Kato isi tää on hyvä!" "Mikollakin on tällainen!" "Vau! Toi on upee!"

Sitten on isän vuoro pudottaa poika maan kamaralle ja kertoa elämän realiteetit, eli ihan liian kallista. "Isi elämä on" poika vastaa ja nauraa iloisesti. Lupaan pyörän jossa on maksimissaan kolme vaihdetta ja jalkajarrut on sitten pakolliset. Saan kuulla kuinka se ei oo reiluu koska kaikilla muillakin on monivaihteiset multivarustellut hybridipyörät. En kuulemma ymmärrä. Tavallinen perusfillari ei kuulemma tule kuuloonkaan.

Edellisenä viikonloppuna käytiin samankaltainen keskustelu, mutta silloin tarvelistalla oli uusi kännykkä. Nythän käytössä on ainakin viides ellei kuudes kännykkä, koska kaikki aikaisemmat olivat kärsineet käytössä niin peruuttamattomia kolhuja että lakkasivat yksi toisensa jälkeen toimimasta. Yksi oli pudonnut keväällä vesilätäkköön. No se löytyi seuraavana aamuna jään alta. Yksi (ellei kaksi) on vain itsestään tippunut ja näyttö on mennyt rikki. Nykyisestä ei kuulu soittoäänet. Eikä siinä ole kameraa. Ja se on muutenkin jo vanhanaikainen. Olis pakko saada uusi.

Keskustelun paino siiryy siihen kuinka kaikki meneekin kuin itsestään rikki käytössä. Mistäköhän se johtuu ettei mikään tavara kestä puolta vuotta kauempaa? Keskustelun suunta ei kuitenkaan miellyttä lainkaan poikaa, vaan nyt minä en aikuisena "tajuu" kuinka tavarat vain käytössä kuluvat. Ja ne on ollu vahinkoja tai jonkun muun syytä jos jokin on oikeesti hajonnut. Aina häntä syytetään aiheetta kaikesta. "Mä en ikinä saa mitä kaikki muut!" kuuluu kommenttina oven raosta juuri ennen kuin se paukahtaa kiinni.

Jälleen on takana yksi rakentava ja kehittävä keskustelu isän ja pojan välillä. Musiikki kovenee huomattavasti oven takana. En ole huomaavinani vaan jatkan ruoan laittoa. Onneksi kiukunpuuskat ovat lyhyitä, ja viimeistään ruokapöytä houkuttelee pois huoneesta.

Kyllähän poika pyöränsä saa, ja varmaan haluamansa puhelimenkin. Kun keskusteluja on käyty parikin viikonloppua ja järkiperäinen sopuratkaisu on melkein löytynyt, niin ädiltä menee jo hermot ja hän ostaa sen kalleimman pyörän ja uusimman puhelimen jotta asiassa päästään eteenpäin. Poika on tyytyväinen, äidillä on hermot taas hallinnassa, isä maksaa mukisematta osuutensa ja pikkusisko mököttää kun hän ei koskaan saa mitään.

Sarjakuvia elämästä

2006-04-07T16:20:00.000+03:00