Hiljainen lauantai aamu

Lapset menivät tänä viikonloppuna äitinsä sukulaisiin ja vietän siis jonkin sortin vapaata viikonloppua. Rauhallisen aamun jälkeen huomaan istuvani tässä koneen ääressä, koska en ihan äkkiseltään keksinyt mihin tämänkin päivän käyttäisi. Lasten ollessa paikalla ei ajakäytössä koskaan esiinny ongelmia. Kaikki vaan sujuu omalla painollaan eteenpän. Siksi tällaiset yllättävät toimettomat lauantai aamupäivät usein tuovat mukanaan oudon tyhjän tunteen. Koko asunto on yksin omassa käytössäni täyden viikonlopun, mutta jostain syystä en tänään osaa nauttia siitä.

lisäys klo 20:26...

Jostain ihmeen syystä on tehnyt koko päivän mieli päästä laskemaan pulkkamäkeä.

Aikuisten pieniä unelmia

Siinä missä lapsillakin on unelmia ja toiveita, niin isältäkin löytyy aina jotain pientä mistä haaveilla.

Pipo ja pakkaset

Silloin joskun, kun itse olin nuori, ei pipoa halusti päähän laitettu. Koulussammekin piti määrätä pipopakko, että saivat meidät edes osittain pitämään pipoa päässä ulkona.

Nykyään näyttää tuo pipo kasvavan pojan päässä. Ainakin välillä tuntuu, että se on juurtunut päähän kiinni. Sitä kun ei tahdottaisi riisua edes sisällä pois. Muuten eivät sitten tunnukkaan saavan tarpeeksi vaatetta päällensä.

Aina kaulat paljaana, eikä käsineitä ainakaan kädessä. Repusta kyllä saattaa löytyä mikäli hyvä tuuri sattuu. Jalassa mitkä lenkkarit milloinkin. "En mä mitää toppakenkiä laita!" Hyllyt notkuaa sormikkaita, lapasia, tumppuja, hanskoja, kaulaliinoja mutta mitkään niistä eivät tunnu kuuluvan nyt pukeutumiseen. "Ei siellä oo nii kylmä."

Tänään oli -15, ja vaikka itse olin pukeutunut kuin mikäkin michelin-ukko, niin kyllä siellä oli silti kylmä. Mutta poika tuli silti ilman mitään hanskoja ja takki auki. Onneksi sillä oli sentään pipo päässä, ja vielä niin syvällä että melkein silmätkin peittyivät. Kyllä se oli paljon yksinkertaisempaa vielä silloin, kun sai aikuisena valita ja pukea lapsille ulkovaatteet päälle. Tiesi ainakin ettei niiden tarvinnut palella. Nyt saa uhkailla ennenko sana menee perille, ja silitikin se ei vaan aina mene.

+ 11

Vuoden ensimmäinen punnitus ja tuloksena +11 kg. "Ou jee". Jotain olisi varmaan jo kohta tehtävä. Ei sillä että tätä painoa olisi vieläkään yhtään liikaa, mutta jos tää tätä tahtia jatkuu niin kesään mennessä tulee tuohon vielä kymmenen lisää. Ja viimeistään vuoden lopussa voi sitten jo sanoa, että sitä voi jopa olla hiukan liikaakin. Onneksi eilen kuitenkin satoi vihdoin lunta. Se piristää kummasti.

Duuni lauantai

Ensimmäinen lauantai tänä vuonna, kun kävin tekemässä sivutyötä. Edellisestä kerrasta ehtikin vierähtää reilusti yli kuukausi. Ei siksi ettei duunia olisi ollut tarjolla, en vain ole viitsinyt joulun alla mennä duuniin. Sinänsä tuntui ihan kivalta vaikka olenkin jo pidemmän aikaa pohtinut kakkosduunin lopettamista kokonaan.

Syksyllä kinusin palkan korotustakin ihan vain koska uskoin pomon kieltäytyvän siitä. Olisi ollut hyvä syy sitten olla menemättä enää jatkossa siihen firmaan hommiin. Toisin kävi, antoi sen mitä pyysinkin, vaikka kuinka yritin olla tietoisesti uhkarohkea palkkavaatimuksessani. Ainoa vaikutus korotuksella on ollut työaikaan. Ei tunnu enää teettävän ihan yhtä pitkiä päivä kuin aikaisemmin.

En vain tunnu saavan aikaiseksi sanoa, että en enää tule hommiin. Olen ihan liian kiltti koska aina kuitenkin lupaudun menemään kun pyytävät. Aikanaan ryhdyin koko touhuun vain rahan vuoksi. Enää se ei ole välttämättömyys taloudellisestikkaan, mutta nyt olen kiintynyt työkavereihin. Osasta on tullut hyviä ystäviä ja nyt ei tahdo jättää heitä pulaan, kun tietää kuinka vaikea on löytää työntekijöitä tilalle. Ei siksi että olisin korvaamaton, vaan siksi että työntekijöitä ei vaan tunnu löytyvän.

Ehkä sitten keväämmällä lopetan, viimeistään kesän jälkeen.

Aina ei ymmärrä

Ongelmana ymmärtää naisia. Ainakin sellaisia pikkurouvia jotka oikeasti uskovat, että koko muu maailma pyörii heidän napansa ympärillä. Luoja suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Ja rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta eroittaa nämä toisistaan. Eiköhän se jotenkin noin mennyt. Menneisyydessä en aina ole osannut todellakaan erottaa niitä asioita joita voisin muuttaa, vaan olen työntänyt nokkani monesti asioihin joista pitäisi osata pysyä erossa.

Joskus sitä vaan tekee niin mieli sanoa jotain vaikka jossain sisimmässään tietää ettei varmaan kannattaisi...