Aika kuluu liian nopeasti

Kesä etenee kuin itsestään.

Pohdin lasten kasvamista ja tulevaisuutta. En osaa suhtautua siihen tosiasiaan, että lapset kasvaessaan muuttuvat entistä itsenäisemmiksi. Huomaan usein olevani ehkä jopa liian ylisuojelevainen. He osaavat ja heihin voi luottaa, mutta kun maailma on paha paikka. Jotenkin niistä pikkuisista on ihan yllättäen kasvanut isompia.

Muksujen kasvamisen ja kesälomien myötä säännölliset viikonlopputapaamiset ovat muuttuneet. Nykyään lapset tulevat ja menevät täysin miten itse haluavat. Koko kesän aikana emme ole exäni kanssa sopineet mitään varsinaista lasten tapaamisiin liittyviä juttuja, vaan olemme antaneet heidän itse oma-aloitteisesti viettää aikaa kumman luona tahtovat.

Vanhempi heistä viettää paljon aikaa kavereidensa kanssa ja ilmestyy useimmiten vasta kotiintuloaikaan paikalle. Nälkäisenä ja väsyneenä. No kyllä hän syömään ilmestyy päivällä, kun muistaa muutaman kerran soittaa josko jo olisi nälkä ja ruoka kelpaisi. Nuorempikin kulkee harrastuksissaan jo itsekseen, ainakin näin kesällä kun pyörällä kavereiden kanssa kulkeminen on suosiossa.

Siis tuolla ne menevät maailmalla, ja itse en voi tehdä mitään muuta kuin varoitella ja toivoa ettei mitään pahaa koskaan sattuisi. Aina hetkittäin tulee hieman avuton olo, kun kaikki ole minun hallittavissa.

Kadoksissa parisuhe

Yritin seurustella, mutta alkoi ahdistamaan. Olen ehkä elänyt liian kauan sinkkuna, sillä liian tiiviiksi muodostuva yhteiselo toi mukanaan ahdistusta. Olen tottunut suureen määrään omaa vapautta, ennalta suunnittelemattomiin menoihin ja tekemään päätöksiä keneltäkään mielipiteitä kysymättä. Jatkuva raportointi omista menoistani ja toisen utelu siitä kenen kanssa liikun ja missä menen muodostui ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.

Onko olemassa naisia jotka eivät liimaudu liiaksi kiinni? Sellaisia joiden mielestä seurustelu ei tarkoita kaiken mahdollisen tekemistä yhdessä. Naista joka antaa tilaa kumppanille myös omaan aikaan, yksinään ja kavereiden kanssa. Kaikkien kavereiden kun ei tarvitse olla yhteisiä. Yhdessä on mukava olla, ja se kuuluu parisuhteeseen totta kai. Joskus on vain oltava mahdollisuus kummankin olla omillaan.

Jos kuvauksen kaltainen nainen löytyy, niin sellaista etsii 32 vuotias, kahden lapsen viikonloppuisä.

Sivuseikka

Isi: Miks sulla on vaan toinen sukka jalassa?
Tyttö: Hmmph....

I: Missä se toinen on?
T: En tiedä. En löytänyt.

I: Mihin se nyt voi hukkua. Etsitkö sitä?
T: Höö. No tietty. Mut en löytäny.
I: Miks et ottanut uutta paria kaapista?

pitkä välinpitämätön hiljaisuus...

T: Tää on ihan hyvä. Mä tykkään näistä sukista.
I: Mutta sullahan on vaan toinen sukka jalassa.

jälleen pitkä hiljaisuus...

T: Nii'i. Mut tää on hyvä sukka.
I: Sullahan on toinen jalka paljaana.
T: Hmmph...

Kevättä kohti

Tämä blogi rypee suossa. Ei etene, eikä oikein tee muutakaan. Ei tule kirjoiteltua liiemmilti. Silti se tässä vielä ainakin toistaiseksi on olemassa. Harkitsin myös tämän poistamista, mutta yritän vielä kerran päästä vauhtiin ja saada jotain aikaiseksi.

Tällä kirjoittelulla ei koskaan ole ollut mitään varsinaista tavoitetta. Alkuperäinen syy kirjoiteluun on jo hämärtynyt. Ainahan olisi aihetta rutinoihin ja valitukseen, mutta kuka jatkuvaa kitinää jaksaisi lukea. En minä ainakaan.

Lapset on kasvaneet nuoriksi ja elämä on kuluneen kahden vuoden aikana muuttunut huomattavasti. Mutta niin varmaan kuuluukin. Eihän kukaan halua asioiden junnaavan paikallaan ja pysyvän muuttumattomina. Aina muutoksien myllerryksessä ei mennä kohti parempaa, mutta harvoin lopputulos on järin huonokaan. Riippuu vähän siitä keneltä asiasta kysellään.

Lasten kanssa olemme löytäneet uuden tavan vaihtaa kuulumisia päivittäin. On se sitten niin ihmeellinen ja kätevä tuo mese. Eikä maksa mitään. Nyt kun kummallakin muksulla on oma tietokone tulee mesen välityksella keskusteltua välillä useamminkin päivän aikana. Se vaan on niin yksinkertaista ja käytännöllistä. Nykyään ei ole merkitystä ovatko lapset täällä vai äidillänsä, sillä jos asiaa tulee olemme vain muutaman näppäilyn päässä toisistamme.

Olen myös huomannut, että poika pystyy keskustelemaan ihan eri lailla kaikista asioista mesen kautta. Ilmeisesti kirjoittaessa ehtii jonkin verran ajatella asiaa ennen kuin sen "sanoo", kun taas normaalissa jutustelussa saattaa tunnepurkaukset viedä huomion itse asialta.

Nyt kuitenkin pitää suorittaa pikainen siivous ennen kuin lapset kohta saapuvat. Ehkä saan kirjoitettua lisää tekstiä hieman nopeammassa tahdissa jatkossa.

Aamuherätys

Nukuttiin ihan liian kauan. Sen verran maittavat unet oli kyseessä, että herättiin vasta kun exäni soitti ja kysyi miks kukaan ei vastaa hänen lähettämiinsä tekstiviesteihin. Kello oli jo puoli kaksitoista. Mahtavaa.

Voi olla muksuilla vaikeaa huomenna palata normaaliin arkirutiiniin ja nousta pirteinä kouluaamuun. Mutta toivottavasti kuitenkin onnistuu ilman isompaa draamaa.

Olipas vitutus purkaus

Kylläpäs tuli tehtyä harvinaisen pitkä ja negatiivinen postaus hetki sitten. Nyt sen uudelleen luettuani vasta huomasin. Ei elämäni oikeasti ole ihan noin negatiivista. Tuohon nyt vain purkautui kaikki se mitä oli sisällä.

Perseestä koko suku kuulemma

Joulu meni, vuosi vaihtui, kaikki ovat hengissä. Tavallista enemmän sompaamista oli pyhäpäivissä kuin koskaan aikaisemmin. Suunnitellaan sitä, tehdään tätä, suunnitelmat muuttuu, toinen haluaa toinen ei. Välillä hyvinkin sekavaksi muodustuvia kuvioita kyhäillään ja yritetään pitää homma edes joten kuten kasassa.

Exä oli taas ennennäkemättömän päättämätön. Ei osannut alkuunkaan sanoa mitä sitten lopulta haluaisi. Lapset tulee sulle, ei kun ovatkin äidillänsä, menevätkin kaikki uuden miehen vanhemmille. No lapset ei sitten halunneetkaan sinne, tulevat sittenkin luokseni. No eihän se sitten käynyt, exäni halusikin sitten jäädä lasten kanssa kotiin ja vain uusi mies lähti vanhemmillensa. Lopulta se ei mennyt niinkään. Rasittavaa kun sekä joulu, että uusivuosi olivat samanlaista vatvomista.

Muutama sanaharkka, huuto ja kiroaminenkin onnistuttiin siinä exän kanssa synnyttämään. Onneksi kuitenkin vain puhelimen välityksellä. Yksi syykin selvisi sitten joulun jälkeen. Meikäläiselle oli taas helppo purkaa joulustressiä kun exäni nyxä olikin lähtenyt viihteele juuri joulun alla. Eikä se sitten ilmeisesti huvittanut lasteni äitiä, joka purki tyytymättömyytensä minuun. No, sellaista se on.

Edes joululahjoista ei voinut olla hermostumatta. Riitaa tuli siitä kun exäni pommitteli koko joulunalusviikon tekstareilla, että ostaako minun sukulaiseni lapsillemme lahjoja. Kuka ostaa, mitä ostaa, kuka ei osta, miksi ei osta. Eikö ne enää välitä meidän lapsista kun eivät lahjoja osta. Kuka rakastaa kuinka paljon ketäkin. Ja sekin määriteltiin vain ja ainoastaan lahjamäärän perusteella. Meni hermot totaalisesti. Minun sukulaiseni ovat kuulemma perseestä.

Ostin yhdet paketit kummellekkin. Kysyin kummaltakin mitä tahtoivat. Olivat tyytyväisiä kun saivat juuri mitä halusivat. Exäni laittoi omaisuuden krääsään ja kuinkas siinä kävikään. Krääsä on krääsää vaikka sen kuinka kietoisi kauniiseen lahjapaperiin. Ja liika on ehdottomasti liikaa.

Vuoden vaihteessa siellä-täällä leikki jatkui ihan aatto iltaan saakka. Iltapäivällä kun exäni vielä soitti ja sanoi ettei nyt haluakkaan päästää lapsia luokseni, kun halusi viettää rauhaisaa perheiltaa keskenään. No mikäs siinä sanoin. Siinä seitsemän maissa tyttö kuitenkin soitti ja kyseli hakisinko hänet luokseni, kun olivatkin kaikki lähteneet kyläilemään jonkun exäni ystävättären perheen ja kavereiden luokse. Eikä siellä ollut kuulemma tytön sanojen mukaan kivaa. Ennen kuin edes ehdin lähtemään mihinkään, exäni soitti kuitenkin ettei tarvi mennä hakemaan ketään. Ei selitystä eikä syytä, ja löi luurin kiinni.

Laitoin tytölle tekstarin, että ehkä on parempi jotta ovat nyt äitinsä kanssa ja toivotin hyvää uutta vuotta. Otin kaapista viinapullon mukaan ja lähdin ottamaan uutta vuotta vastaan. Ei se viina poistanut pahaa oloa, mutta helpotti hetkeksi.

Normipäivä

Niin se meni taas koko viikonloppu. Pelatessa ja pitäessä hauskaa. Kukaan ei ollut huonolla tuulella, eikä kiukutellut. Aivan loistavaa. On vain vaivannut viime aikoina kuinka vähän loppujen lopuksi saan viettää aikaa lasteni kanssa ihan kolmistaan. Kaikesta muista tapaamisista pitkin viikkoa huolimatta, varsinainen yhdessäolo rajoittuu aina näihin viikonloppuihin.

Ja vaikka se on väistämättä edessä aina sunnuntaisin tuo lasten lähteminen äitinsä luokse, jättää se joka kerta yhtä tyhjän olotilan jälkeensä. Aina olisi halunnut sen kestävän vielä vähän aikaa. Vielä olisi ollut jotain puhuttavaa, ja usein jäi tekemättä jotain mitä oltiin suunniteltu.

Jossain vaiheessa oletin, että tähän tottuu kyllä aikanaan. Mutta ei se niin mene. Kyllä sitä haluaisi olla osa lastensa elämää seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa. Eikä voi kieltää etteikö se aiheuttaisi syyllisyyden tunnetta ettei näin ole.

Kapinointia

Poika on ruvennut kapinoimaan äitiänsä kohtaan ja ilmeisesti äidin auktoriteetti on kovalla koetuksella. Minun on vaikea puuttua asioihin jotka tapahtuvat äidin kodissa, vaikka exäni kovisteleekin minua keskustelemaan pojan kanssa. Poika kun käyttäytyy luonani ihan erilailla, kuin äitinsä kertomasta voisi edes kuvitella. Minkäänlaista tottelemattomuutta tai haistattelua ei esiinny. Pojan kertoman mukaan "äiti aina vaan huutaa eikä ymmärrä".

Haluisin niin sanoa exälleni, että sitä saa mitä tilaa. Jo kauan sitten yritin saada huomiota sille asialle, että exäni pyörtää ja peruu omia sanojaan ja sääntöjään lapsille. Jos ensin kielletään ja jonkin ajan kuluttua huudetaan, uhkaillaan ja lopulta kuitenkin annetaan periksi. Niin mikä muu voi olla lopputuloksena kun nykyisenlainen tilanne. Poika tietää saavansa äidiltään periksi kunhan aikansa venkuilee vastaan. Täällä ollessaan lapset ovat oppineet ehkä jo, että jos jokin asia sovitaan niin se pitää eikä sovituista jutuista luisteta myöhemmin.

Exäni aina vetoaa siihen, ettei jaksa taistella lasten kanssa ja siksi antaa periksi. Itse olen ehkä enemmän jästi näissä asioissa ja vaadin lapsiakin pysymään jo kertaalleen sovituissa säännöissä. Ei niitä sääntöjä nyt niin paljoa ole, etteikö niistä voi pitää kiinni. Taistelut käydään kertaalleen, mutta kun asiat pysyvät sovituissa raameissa ei samaa taistelua tarvitse enää udelleen käydä. (Ainakaan järin montaa kertaa.) Hyvin nopeasti se kotiintuloaikakin jäi pojan takaraivoon kun en siitä suostunut joustamaan. Kiltisi tulee viikonloppuisin kotiin joka ilta niin kuin on sovittu. Ei minuuttiakaan ennen, mutta juuri ajallaan. Enää ei ole edes keskustelu siitä miksi sitten naapurin Pekka saa olla niin ja niin kauan. Naapurissa on omat sääntönsä ja Pekkapoika noudattaa niitä.

Osa syy kapinointiin voi kyllä olla uusi perhekuvio. Mukaan kuvioihin kun on tullut jäädäkseen isäpuoli ja uusi lapsi. Elämä pyörii tällä hetkellä tiiviisti uuden pikkuvesselin ympärillä ja vanhemmat muksut tuntuvat jäävän hieman vähemmälle huomiolle. Ovathan he jo "niin isoja että heidän tulee osata" kuten exäni asian ilmaisee. Lapset kuitenkin haluavat huomiota ja sen puutteessa hakevat sitä äärimmäisin keinoin.

Viimeisin puhelu asiasta katkesi lyhyeen kun muistutin exääni siitä millainen hän oli teini-iässä ja kuinka hyvin tuli silloin toimeen oman äitinsä kanssa. Ne ajat tuntuvat olevan jo muistojen kultaamia. Kyllä ne ovet paukkuivat silloinkin ja exäni itse koetteli kaikkia mahdollisia rajoja. Oli kuitenkin väärin muistuttaa siitä.

Loppujen lopuksi se taitaa kuitenkin olla ihan normaalia nuoren kasvua. Kun juttelee muiden vanhempien kanssa joilla on suunnilleen saman ikäisiä nuoria, niin samat tuntuvat olevan ongelmat kaikilla. Rajojaan se poika vaan etsii. Siksi ne rajat pitäisi pyrkiä pitämään koko ajan samoina. Se on selkeämpää kaikille.

Ensi-ihastus

Pojalla on meneillään jotain romanssintynkää. Se on sitten niin suloista tuo ensirakkaus. Sitä vanhempana toivoisi ettei kaiken aikanaan päättyessä kenenkään sydämet särkyisi liian ankarasti. Silti sitä tietää, että se vielä sattuu ja kovasti. Onko sekin pakko oppia jo noin nuorena.