Mitä vaikeampi valinta sitä syvemmältä se sattuu. Jos kuitenkin elämässä vallinnut olotila itsessään aiheutti kipua ja tuskaa, niin miksi ihminen väkisin kiduttaa itseänsä sulkemalla silmät todellisuudelta. Elämästä näkee vain sen osan, minkä silmiensä antaa katsoa. Tai miten se nyt menikään.
Itsensä repäiseminen ja herättäminen on kivuliasta itselle, sekä useimmiten lähellä oleville ihmisille. Useimmiten vastareaktioksi siitä saa vihaa, kiukkua, itkua, raivoa tai näitä kaikkea yhtä aikaa. Ihmisen puolustusmekanismi on useimmiten ensimmäisenä hyökkäys kohti. Miten sitä ajatteleekin automaattisesti, että hyökkäys takaisin on paras mahdollinen puolustus.
Jonkin ajan kuluttua homma joko tasaantuu, tai sitten ei.
Uudelleen liikkeelle lähtö on vaikeaa. Se mitä joskus odotti tulevaisuudelta on juuri avautunut silmien eteen pelkkänä haaveena ja kusetuksena. Sitä on vähä niinkuin nielaissut tuopillisen kusta, ja juuri tajunnut oman typeryytensä. Vaatii taas hetken nikottelua, ennen kuin uskaltaa luotaa elämään itseensä. Sisällä kalvaa pelko, että mua taas vaan kusetetaan kuitenkin uudestaan. Ja varmaan hyvin usein niin tapahtuukin.
Elämä ei kuitenkaan odota. Eikä se ainakaan tule ketään hakemaan kotoaan. Siksi sen luokse on vain mentävä. Sattui tai ei.
Täysillä, ilman jarruja taas...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti