Kirjekuori käteen

Yksi kummilapsista täyttää jälleen vuosia. Jotain pitäisi taas keksiä lahjaksi, mutta ideat on vähissä. Onkohan tylsää jos kummisetä vie taas kirjekuoren? Jotenkin ajattelen, että saa sitten ostaa mitä tarvitsee tai todella haluaa.

Itselläni on viisi kummilasta ja jokaisella on tietysti kerran vuodessa synttärit. Sitten on joulu, nimipäivät ja kaikki muut kohdalle osuvat merkki- ja juhlapäivät. Siksi lahjojen keksiminen on käynyt ylen tuskalliseksi ja käteisen antaminen sitäkin houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi.

Silloin kun ollaan vielä ihan pieniä on kaikenmaailman lelujen ostaminen helppoa. Vauvaleluja kun on lelukauppojen hyllyt pullollaan. Mitä isommiksi nuo kasvavat sitä monimutkaisempaa on juuri oikean lahjaidean löytäminen.

Omat lapset on helpompia koska niiden kanssa on jatkuvasti tekemisissä, ja se mitä he haluavat on tullut useimmiten esille jo kauan ennen lahjan tarvettakaan. Kummilapsia näkee harvemmin, ja aina kun kyselee heidän äideiltään mitä tarvitsisivat on vastaus vaatimaton "No ei ne nyt mitään kummoista." Ole siinä nyt sitten antamatta mitään kummoista.

Mutta eihän se lahja ole aina se tärkein. Tärkeämpää on mennä itse paikalle ja olla läsnä. Leikkiä kummilapsen kanssa, kuunnella mitä hänellä on kerrottavaa ja juteltava kun siihen on aihetta. Siksi en aina ole vienyt kyllä lahjaksi yhtään mitään.

Lomaviikonloppu

Lapset viettivät pitkän viikonlopun kanssani, torstaista maanantai iltaan. Maanantaina illalla, kun ajelimme kesämökiltä kotiopäin lähetteli exäni viestejä lapsille että koska nämä tulevat jo kotiin. Tyttö kommentoi takapenkillä veljelleen:

"Ensin se haluu että me mennään isille ja sit ku me ollaa ni se haluu meiät heti takas. Se ei kans osaa päättää mitä haluu."

Niinhän se tuntuu tällä hetkellä menevän. Exäni lähettelee nykyään jo normaaleinakin viikonloppuina heti sunnuntaiaamuna viestejä, että joko lapset tulee ja hoputtaa niitä koko ajan palaamaan luokseen. Jotenkin tuntuu että exäni pelkää lasten viihtyvän luonani liian hyvin, ja se ei kait sitten ole hyvä juttu hänen mielestään.

Laitetaan ruokaa yhdessä

Viikonloppu kului enimmäkseen syödessä. Tehtiin muksujen kanssa jo melkein tavaksi muodostuneella rutiinilla herkkuja. Pojasta on muodostunut oikea salaatti expertti. Osaa valita jo kaupasta mistä haluaa tällä kertaa salaatin väsätä. Ja hyvin osaa raaka-aineet valkata ja sekoitella ilmeellisiä makuelämyksiä. Parasta tietenkin on, että poika syö mielellään itsekkin salaatteja, ja paljon.

Tyttö hoittaa kattaukset ja muut pöydän somistukset, sekä aina välillä innostuu sekoittelemaan aineksia jos sellaiseen on tarvetta. Ainakin omien sanojensa mukaan, ei äitinsä mieluusti anna lasten osallistua ruoan tekemiseen kun tulee kuulemma niin paljon sotkua.

En tiedä mikä on sopiva ikä muksujen alkaa opetella keittiötaitoja, mutta jos kerta kiinnostusta löytyy niin pitäähän sitä antaa yrittää. Ei niistä tule ainakaan aikuisempana mitään uusavuttomia kun ovat osallistuneet ruoanvalmistukseeen jo pienestä pitäen.

Tyttö harrastaa urheilua ja on kovasti kiinnostunut syömisestä ja lihavuudesta. Monet kavereista kuulemma tarkkailevat painoansa että pysyy linjat kohdallaan. Siis haloo, ei 10-vuotiaiden kuulu miettiä vielä sellaisia asioita. Varsinkin kun vielä harrastaa aktiivisesti urheilua niin syödä pitää. Mutta ilmeisesti kaveripiireissä puhutaan myös keskenään paljon siitä kuinka paljon voi syödä.

Yritin kertoa kuinka tärkeää on saada ruoasta hiilareita, jotta suorituskyky pysyy kondiksessa ja proteiinia, että lihakset kehittyy. Puhuttiin myös kuinka aktiivinen urheilu lisää vitamiinien ja kivennäisaineden tarvetta. Taisi olla oikein ravinto-opin tunti, mutta toivottavasti ei tullut paasattua liikaa infoa pienen tytön käsiteltäväksi. Pääasia kuitenkin meni perille, että ruoan määrää ja syömistä ei pidä vähentää, vaan valita oikein mitä syö.

Ja maitoa pitää juoda, sitä ei saa korvata vedellä. Ei ainakaan isin ruokapöydässä.

Aamupalan kanssa on ongelmia kummallakin muksulla. Eivät tahtoisi mitään syödä aamuisin, pelkkä lasillinen mehua menee just ja just alas, mutta siihen se sitten jää. Myös kouluaamuisin. Ei ole tehonnut ainakaan minun puheeni siihen kuinka tärkeätä on syödä aamulla että jaksaa.

Jotenkin sujuu tuo ruokailuista ja syömisistä puhuminen paremmin aina samalla kun sitä ruokaa tekee. Ja lapsetkin innostuvat syömään uusia ruokalajeja, kun ovat mukana niitä tekemässä ja näkevät mitä kaikkea ne sisältävät. Ei tule yllätyksiä.

Sotkuahan siitä aina välillä syntyy, se on tunnustettava. Ja loppusiivous jää vielä täysin minulle, mutta se ei tässä tapauksessa haittaa.

Niin, leivottiinhan me pulliakin. Niistä vain tuli niin jumpen kovia ettei niitä voinut syödä muuten kuin suoraan uunista otettuina kun olivat vielä pehmeitä ja lämpösiä. Seuraavalla kerralla lupasin että yritetään tehdä täytekaakku.