Sunnuntaina lapset menevät jälleen viikoksi äidilleen ja viikonloppuisien arki on taas edessä. Se hetki kun lapset ovat poissa ja tajuan jääneeni taas yksin pysäyttää hetkeksi. Yht'äkkiä onkin aivan hiljaista. Avaan radion jota taustalle syntyy edes jotain ääntä.
On vaikea saada oikein mistään kiinni. Kerään lattioille levinneitä levyjä paikoileen, nostelen vaatteita pyykkikoriin ja komeroon. Sijaan lasten vuoteet ja siivoan heidän huoneensa tip top kuntoon. Kaikki tavarat oikeille paikoilleen ja järjestykseen. Istahdan hetkeksi vuoteen reunalle ja kuuntelen kun on niin hiljaista, melkein yksinäistä.
Siivoan keittiöstä lounaan jäljet sillä taas lähtö äidin luo tehtiin ruokailun päätyttyä. Ruokailun lomassa on keskusteltu tulevan viikon tapahtumat, mietitty tuliko kaikki läksyt tehtyä huomiseksi. Järjestetty viikon harrastus menot, kavereiden syntymäpäivät ja seurakunnan tyttökerhon aiheet. Nyt jäljellä on vain kasa likaisia astioita joita asettelen tiskikoneeseen ja kertaan mielessäni viikon tulevia sovittuja kuskaamisia.
Poika on muistettava hakea maanantaina koulun pihalta ja vietävä sählyyn. Tiistai-iltana on tyttökerho seurakunnalla. Keskiviikkona oli jonkun Villen synttärit, jossain keltaisessa talossa siinä ihan lähellä jossa se Santeri asuu. Lahjaa ei vielä ollut ja juhlien alkamisajankohtakin jäi hämäräksi. Mutta lupasin hakea pojan kotiin sieltä. Jostain syystä meille on syntynyt rutiini lasten kavereiden syntymäpäivistä, että äiti vie ja isi hakee. Äiti hoitaa useimmiten lahjan hankinnankin, varsinkin jos kysessä on tytölle ostettava lahja. Isin taitoihin hankkia lahja tytölle on tyttärelläni jokin outo epäilys. Torstaina oli tiedossa pitkä päivä koulussa ja nouto on koulun urheilukentältä iltapäivällä. Siinähän ne oli. Astianpesukone kiini ja käyntiin.
Istahdan sohvalle ja avaan television. En kuitenkaan jaksa keskittyä. Suljen TV:n. Jälleen huomioin kuinka hiljaista on. Pyyhin, puunaan ja imuroin jotta on jotain tekemistä. Lopulta koti on siisti, ei ole enää mitään siivoamista. Sitten se tulee ensimmäisen kerran, ikävä. Yksinkertaisesti lapsia on jo ikävä, ja vielä olisi viisi päivää edessä. Valopilkkuna on kuitenkin viikolle sovitut kuskaamiset ja hakemiset.
Nappaan auton avaimet naulakosta, sammutan valot ja suuntaan vain jonnekkin. Jonnekkin josta löytyy juttuseuraa.
On vaikea saada oikein mistään kiinni. Kerään lattioille levinneitä levyjä paikoileen, nostelen vaatteita pyykkikoriin ja komeroon. Sijaan lasten vuoteet ja siivoan heidän huoneensa tip top kuntoon. Kaikki tavarat oikeille paikoilleen ja järjestykseen. Istahdan hetkeksi vuoteen reunalle ja kuuntelen kun on niin hiljaista, melkein yksinäistä.
Siivoan keittiöstä lounaan jäljet sillä taas lähtö äidin luo tehtiin ruokailun päätyttyä. Ruokailun lomassa on keskusteltu tulevan viikon tapahtumat, mietitty tuliko kaikki läksyt tehtyä huomiseksi. Järjestetty viikon harrastus menot, kavereiden syntymäpäivät ja seurakunnan tyttökerhon aiheet. Nyt jäljellä on vain kasa likaisia astioita joita asettelen tiskikoneeseen ja kertaan mielessäni viikon tulevia sovittuja kuskaamisia.
Poika on muistettava hakea maanantaina koulun pihalta ja vietävä sählyyn. Tiistai-iltana on tyttökerho seurakunnalla. Keskiviikkona oli jonkun Villen synttärit, jossain keltaisessa talossa siinä ihan lähellä jossa se Santeri asuu. Lahjaa ei vielä ollut ja juhlien alkamisajankohtakin jäi hämäräksi. Mutta lupasin hakea pojan kotiin sieltä. Jostain syystä meille on syntynyt rutiini lasten kavereiden syntymäpäivistä, että äiti vie ja isi hakee. Äiti hoitaa useimmiten lahjan hankinnankin, varsinkin jos kysessä on tytölle ostettava lahja. Isin taitoihin hankkia lahja tytölle on tyttärelläni jokin outo epäilys. Torstaina oli tiedossa pitkä päivä koulussa ja nouto on koulun urheilukentältä iltapäivällä. Siinähän ne oli. Astianpesukone kiini ja käyntiin.
Istahdan sohvalle ja avaan television. En kuitenkaan jaksa keskittyä. Suljen TV:n. Jälleen huomioin kuinka hiljaista on. Pyyhin, puunaan ja imuroin jotta on jotain tekemistä. Lopulta koti on siisti, ei ole enää mitään siivoamista. Sitten se tulee ensimmäisen kerran, ikävä. Yksinkertaisesti lapsia on jo ikävä, ja vielä olisi viisi päivää edessä. Valopilkkuna on kuitenkin viikolle sovitut kuskaamiset ja hakemiset.
Nappaan auton avaimet naulakosta, sammutan valot ja suuntaan vain jonnekkin. Jonnekkin josta löytyy juttuseuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti