Uusi pyörä pitäisi saada. Vanhasta on rengas puhki, satula rikki eikä takajarrukaan ole toiminut kunnolla enää edellisenä kesänäkään. Lokasuojiakaan ei ole jäljellä edes nimeksi, sen huomasi jo syksyllä vaatteiden kuramäärästä. Äitikin kun oli ollut sitä mieltä että nyt on isin vuoro ostaa uusi fillari. Kun meidän perheen 12-vuotias tahtoo jotain, on neuvottelut useimmiten pitkiä ja monimutkaisia. Mikä tahansa mankeli ei kelpaa, sen pitää olla samanlainen kuin muillakin. Ja tuntuu että niillä muilla on ihan ihmeelliset megahintaluokan menopelit.
Kaava menee suunnilleen aina samoin. Kun huomataan että nyt olisi tarve jollekkin uudelle on alussa hirveä innostus. Joka paikasta etsitään kuvia uusista hienoista menevän näköisistä pyöristä. "Kato isi tää on hyvä!" "Mikollakin on tällainen!" "Vau! Toi on upee!"
Sitten on isän vuoro pudottaa poika maan kamaralle ja kertoa elämän realiteetit, eli ihan liian kallista. "Isi elämä on" poika vastaa ja nauraa iloisesti. Lupaan pyörän jossa on maksimissaan kolme vaihdetta ja jalkajarrut on sitten pakolliset. Saan kuulla kuinka se ei oo reiluu koska kaikilla muillakin on monivaihteiset multivarustellut hybridipyörät. En kuulemma ymmärrä. Tavallinen perusfillari ei kuulemma tule kuuloonkaan.
Edellisenä viikonloppuna käytiin samankaltainen keskustelu, mutta silloin tarvelistalla oli uusi kännykkä. Nythän käytössä on ainakin viides ellei kuudes kännykkä, koska kaikki aikaisemmat olivat kärsineet käytössä niin peruuttamattomia kolhuja että lakkasivat yksi toisensa jälkeen toimimasta. Yksi oli pudonnut keväällä vesilätäkköön. No se löytyi seuraavana aamuna jään alta. Yksi (ellei kaksi) on vain itsestään tippunut ja näyttö on mennyt rikki. Nykyisestä ei kuulu soittoäänet. Eikä siinä ole kameraa. Ja se on muutenkin jo vanhanaikainen. Olis pakko saada uusi.
Keskustelun paino siiryy siihen kuinka kaikki meneekin kuin itsestään rikki käytössä. Mistäköhän se johtuu ettei mikään tavara kestä puolta vuotta kauempaa? Keskustelun suunta ei kuitenkaan miellyttä lainkaan poikaa, vaan nyt minä en aikuisena "tajuu" kuinka tavarat vain käytössä kuluvat. Ja ne on ollu vahinkoja tai jonkun muun syytä jos jokin on oikeesti hajonnut. Aina häntä syytetään aiheetta kaikesta. "Mä en ikinä saa mitä kaikki muut!" kuuluu kommenttina oven raosta juuri ennen kuin se paukahtaa kiinni.
Jälleen on takana yksi rakentava ja kehittävä keskustelu isän ja pojan välillä. Musiikki kovenee huomattavasti oven takana. En ole huomaavinani vaan jatkan ruoan laittoa. Onneksi kiukunpuuskat ovat lyhyitä, ja viimeistään ruokapöytä houkuttelee pois huoneesta.
Kyllähän poika pyöränsä saa, ja varmaan haluamansa puhelimenkin. Kun keskusteluja on käyty parikin viikonloppua ja järkiperäinen sopuratkaisu on melkein löytynyt, niin ädiltä menee jo hermot ja hän ostaa sen kalleimman pyörän ja uusimman puhelimen jotta asiassa päästään eteenpäin. Poika on tyytyväinen, äidillä on hermot taas hallinnassa, isä maksaa mukisematta osuutensa ja pikkusisko mököttää kun hän ei koskaan saa mitään.
Kaava menee suunnilleen aina samoin. Kun huomataan että nyt olisi tarve jollekkin uudelle on alussa hirveä innostus. Joka paikasta etsitään kuvia uusista hienoista menevän näköisistä pyöristä. "Kato isi tää on hyvä!" "Mikollakin on tällainen!" "Vau! Toi on upee!"
Sitten on isän vuoro pudottaa poika maan kamaralle ja kertoa elämän realiteetit, eli ihan liian kallista. "Isi elämä on" poika vastaa ja nauraa iloisesti. Lupaan pyörän jossa on maksimissaan kolme vaihdetta ja jalkajarrut on sitten pakolliset. Saan kuulla kuinka se ei oo reiluu koska kaikilla muillakin on monivaihteiset multivarustellut hybridipyörät. En kuulemma ymmärrä. Tavallinen perusfillari ei kuulemma tule kuuloonkaan.
Edellisenä viikonloppuna käytiin samankaltainen keskustelu, mutta silloin tarvelistalla oli uusi kännykkä. Nythän käytössä on ainakin viides ellei kuudes kännykkä, koska kaikki aikaisemmat olivat kärsineet käytössä niin peruuttamattomia kolhuja että lakkasivat yksi toisensa jälkeen toimimasta. Yksi oli pudonnut keväällä vesilätäkköön. No se löytyi seuraavana aamuna jään alta. Yksi (ellei kaksi) on vain itsestään tippunut ja näyttö on mennyt rikki. Nykyisestä ei kuulu soittoäänet. Eikä siinä ole kameraa. Ja se on muutenkin jo vanhanaikainen. Olis pakko saada uusi.
Keskustelun paino siiryy siihen kuinka kaikki meneekin kuin itsestään rikki käytössä. Mistäköhän se johtuu ettei mikään tavara kestä puolta vuotta kauempaa? Keskustelun suunta ei kuitenkaan miellyttä lainkaan poikaa, vaan nyt minä en aikuisena "tajuu" kuinka tavarat vain käytössä kuluvat. Ja ne on ollu vahinkoja tai jonkun muun syytä jos jokin on oikeesti hajonnut. Aina häntä syytetään aiheetta kaikesta. "Mä en ikinä saa mitä kaikki muut!" kuuluu kommenttina oven raosta juuri ennen kuin se paukahtaa kiinni.
Jälleen on takana yksi rakentava ja kehittävä keskustelu isän ja pojan välillä. Musiikki kovenee huomattavasti oven takana. En ole huomaavinani vaan jatkan ruoan laittoa. Onneksi kiukunpuuskat ovat lyhyitä, ja viimeistään ruokapöytä houkuttelee pois huoneesta.
Kyllähän poika pyöränsä saa, ja varmaan haluamansa puhelimenkin. Kun keskusteluja on käyty parikin viikonloppua ja järkiperäinen sopuratkaisu on melkein löytynyt, niin ädiltä menee jo hermot ja hän ostaa sen kalleimman pyörän ja uusimman puhelimen jotta asiassa päästään eteenpäin. Poika on tyytyväinen, äidillä on hermot taas hallinnassa, isä maksaa mukisematta osuutensa ja pikkusisko mököttää kun hän ei koskaan saa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti