Poika on ruvennut kapinoimaan äitiänsä kohtaan ja ilmeisesti äidin auktoriteetti on kovalla koetuksella. Minun on vaikea puuttua asioihin jotka tapahtuvat äidin kodissa, vaikka exäni kovisteleekin minua keskustelemaan pojan kanssa. Poika kun käyttäytyy luonani ihan erilailla, kuin äitinsä kertomasta voisi edes kuvitella. Minkäänlaista tottelemattomuutta tai haistattelua ei esiinny. Pojan kertoman mukaan "äiti aina vaan huutaa eikä ymmärrä".
Haluisin niin sanoa exälleni, että sitä saa mitä tilaa. Jo kauan sitten yritin saada huomiota sille asialle, että exäni pyörtää ja peruu omia sanojaan ja sääntöjään lapsille. Jos ensin kielletään ja jonkin ajan kuluttua huudetaan, uhkaillaan ja lopulta kuitenkin annetaan periksi. Niin mikä muu voi olla lopputuloksena kun nykyisenlainen tilanne. Poika tietää saavansa äidiltään periksi kunhan aikansa venkuilee vastaan. Täällä ollessaan lapset ovat oppineet ehkä jo, että jos jokin asia sovitaan niin se pitää eikä sovituista jutuista luisteta myöhemmin.
Exäni aina vetoaa siihen, ettei jaksa taistella lasten kanssa ja siksi antaa periksi. Itse olen ehkä enemmän jästi näissä asioissa ja vaadin lapsiakin pysymään jo kertaalleen sovituissa säännöissä. Ei niitä sääntöjä nyt niin paljoa ole, etteikö niistä voi pitää kiinni. Taistelut käydään kertaalleen, mutta kun asiat pysyvät sovituissa raameissa ei samaa taistelua tarvitse enää udelleen käydä. (Ainakaan järin montaa kertaa.) Hyvin nopeasti se kotiintuloaikakin jäi pojan takaraivoon kun en siitä suostunut joustamaan. Kiltisi tulee viikonloppuisin kotiin joka ilta niin kuin on sovittu. Ei minuuttiakaan ennen, mutta juuri ajallaan. Enää ei ole edes keskustelu siitä miksi sitten naapurin Pekka saa olla niin ja niin kauan. Naapurissa on omat sääntönsä ja Pekkapoika noudattaa niitä.
Osa syy kapinointiin voi kyllä olla uusi perhekuvio. Mukaan kuvioihin kun on tullut jäädäkseen isäpuoli ja uusi lapsi. Elämä pyörii tällä hetkellä tiiviisti uuden pikkuvesselin ympärillä ja vanhemmat muksut tuntuvat jäävän hieman vähemmälle huomiolle. Ovathan he jo "niin isoja että heidän tulee osata" kuten exäni asian ilmaisee. Lapset kuitenkin haluavat huomiota ja sen puutteessa hakevat sitä äärimmäisin keinoin.
Viimeisin puhelu asiasta katkesi lyhyeen kun muistutin exääni siitä millainen hän oli teini-iässä ja kuinka hyvin tuli silloin toimeen oman äitinsä kanssa. Ne ajat tuntuvat olevan jo muistojen kultaamia. Kyllä ne ovet paukkuivat silloinkin ja exäni itse koetteli kaikkia mahdollisia rajoja. Oli kuitenkin väärin muistuttaa siitä.
Loppujen lopuksi se taitaa kuitenkin olla ihan normaalia nuoren kasvua. Kun juttelee muiden vanhempien kanssa joilla on suunnilleen saman ikäisiä nuoria, niin samat tuntuvat olevan ongelmat kaikilla. Rajojaan se poika vaan etsii. Siksi ne rajat pitäisi pyrkiä pitämään koko ajan samoina. Se on selkeämpää kaikille.
Haluisin niin sanoa exälleni, että sitä saa mitä tilaa. Jo kauan sitten yritin saada huomiota sille asialle, että exäni pyörtää ja peruu omia sanojaan ja sääntöjään lapsille. Jos ensin kielletään ja jonkin ajan kuluttua huudetaan, uhkaillaan ja lopulta kuitenkin annetaan periksi. Niin mikä muu voi olla lopputuloksena kun nykyisenlainen tilanne. Poika tietää saavansa äidiltään periksi kunhan aikansa venkuilee vastaan. Täällä ollessaan lapset ovat oppineet ehkä jo, että jos jokin asia sovitaan niin se pitää eikä sovituista jutuista luisteta myöhemmin.
Exäni aina vetoaa siihen, ettei jaksa taistella lasten kanssa ja siksi antaa periksi. Itse olen ehkä enemmän jästi näissä asioissa ja vaadin lapsiakin pysymään jo kertaalleen sovituissa säännöissä. Ei niitä sääntöjä nyt niin paljoa ole, etteikö niistä voi pitää kiinni. Taistelut käydään kertaalleen, mutta kun asiat pysyvät sovituissa raameissa ei samaa taistelua tarvitse enää udelleen käydä. (Ainakaan järin montaa kertaa.) Hyvin nopeasti se kotiintuloaikakin jäi pojan takaraivoon kun en siitä suostunut joustamaan. Kiltisi tulee viikonloppuisin kotiin joka ilta niin kuin on sovittu. Ei minuuttiakaan ennen, mutta juuri ajallaan. Enää ei ole edes keskustelu siitä miksi sitten naapurin Pekka saa olla niin ja niin kauan. Naapurissa on omat sääntönsä ja Pekkapoika noudattaa niitä.
Osa syy kapinointiin voi kyllä olla uusi perhekuvio. Mukaan kuvioihin kun on tullut jäädäkseen isäpuoli ja uusi lapsi. Elämä pyörii tällä hetkellä tiiviisti uuden pikkuvesselin ympärillä ja vanhemmat muksut tuntuvat jäävän hieman vähemmälle huomiolle. Ovathan he jo "niin isoja että heidän tulee osata" kuten exäni asian ilmaisee. Lapset kuitenkin haluavat huomiota ja sen puutteessa hakevat sitä äärimmäisin keinoin.
Viimeisin puhelu asiasta katkesi lyhyeen kun muistutin exääni siitä millainen hän oli teini-iässä ja kuinka hyvin tuli silloin toimeen oman äitinsä kanssa. Ne ajat tuntuvat olevan jo muistojen kultaamia. Kyllä ne ovet paukkuivat silloinkin ja exäni itse koetteli kaikkia mahdollisia rajoja. Oli kuitenkin väärin muistuttaa siitä.
Loppujen lopuksi se taitaa kuitenkin olla ihan normaalia nuoren kasvua. Kun juttelee muiden vanhempien kanssa joilla on suunnilleen saman ikäisiä nuoria, niin samat tuntuvat olevan ongelmat kaikilla. Rajojaan se poika vaan etsii. Siksi ne rajat pitäisi pyrkiä pitämään koko ajan samoina. Se on selkeämpää kaikille.
2 kommenttia:
Murrosikäisten vanhemmille annettiin taannoin hyvä neuvo: tärkeintä on selvitä hengissä. : )
Luulenpa että lapset kiukkuilevat ja uhittelevat paljon enemmän sille vanhemmalle, jonka luona viettävät enemmän aikaa. Niin on meilläkin ja monessa muussa perheessä. Toisaalta irrottautumisprosessi voi olla melkoisen raskas poika - äiti- suhteessa, toki tytär- äitikin. On hyvä että isä viettää mahdollisimman paljon aikaa lasten kanssa kun alkaa se tilanne että äiti on lasten mielestä möllö. Meillä vanhemmalla se aika on ohi ja pitää äitiä luotettavampana ja parempana kasvattajana kuin isää. Olisin ollut valmis siihenkin että olisivat muuttaneet isälleen ja olen edelleen, kumpikaan ei halua lähteä. Eikä siksi, että isällä olisi tiukempaa, ennemminkin päinvastoin. Mutta pinna noiden murkkujen kanssa on sata kertaa tai tuhatkin kertaa palanut.
Lähetä kommentti