Niin se meni taas koko viikonloppu. Pelatessa ja pitäessä hauskaa. Kukaan ei ollut huonolla tuulella, eikä kiukutellut. Aivan loistavaa. On vain vaivannut viime aikoina kuinka vähän loppujen lopuksi saan viettää aikaa lasteni kanssa ihan kolmistaan. Kaikesta muista tapaamisista pitkin viikkoa huolimatta, varsinainen yhdessäolo rajoittuu aina näihin viikonloppuihin.
Ja vaikka se on väistämättä edessä aina sunnuntaisin tuo lasten lähteminen äitinsä luokse, jättää se joka kerta yhtä tyhjän olotilan jälkeensä. Aina olisi halunnut sen kestävän vielä vähän aikaa. Vielä olisi ollut jotain puhuttavaa, ja usein jäi tekemättä jotain mitä oltiin suunniteltu.
Jossain vaiheessa oletin, että tähän tottuu kyllä aikanaan. Mutta ei se niin mene. Kyllä sitä haluaisi olla osa lastensa elämää seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa. Eikä voi kieltää etteikö se aiheuttaisi syyllisyyden tunnetta ettei näin ole.
Ja vaikka se on väistämättä edessä aina sunnuntaisin tuo lasten lähteminen äitinsä luokse, jättää se joka kerta yhtä tyhjän olotilan jälkeensä. Aina olisi halunnut sen kestävän vielä vähän aikaa. Vielä olisi ollut jotain puhuttavaa, ja usein jäi tekemättä jotain mitä oltiin suunniteltu.
Jossain vaiheessa oletin, että tähän tottuu kyllä aikanaan. Mutta ei se niin mene. Kyllä sitä haluaisi olla osa lastensa elämää seitsemän päivää viikossa ja 24 tuntia vuorokaudessa. Eikä voi kieltää etteikö se aiheuttaisi syyllisyyden tunnetta ettei näin ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti