Aina ajoittain en kykene ymmärtämään ystävieni kommentteja siitä kuinka usein lapset ovat luonani. Tälläkin viikolla olen useampaan kertaan joutunut vastaamaan tiedusteluun onko lapset luonani vappuna vai olenko vapaalla. Jokaiselle olen vastannut, että tottakai lapset ovat luonani ja esittänyt vastakysymykseksi, "Kuinka niin?" En kuulemma saisi uhrata jokaista viikonloppua olemalla lapsenpiikana ex-puolisolleni. Minun pitäisi pitää kiinni omasta ajastani, tavata kavereita, vaihtaa viihteelle ja mitä nyt milloinkin. Pysäyttävin kommentti tuli kuitenkin tänään. "Eikö sulla oo omaa elämää?".
Onko se jotenkin ihmeellistä, että viikonloppuisä haluaa viettää aikaa mieluummin lastensa kanssa, kuin bilettää viikonloput ystäviensä seurassa. Lapsethan viettävät valtaosan arkipäivistä äitinsä luona eli onhan tuota vapaata pitkin viikkoa joka ilta. Eikö yhdellekkään voi juolahtaa mieleen, että oikeasti tahdon viettää aikaa myös lasteni kanssa. En koe menettäväni yhtään mitään elämästä jos vietän viikonloput omien lasteni seurassa. Enemmän tunnen menettäväni viikolla kun väliin jäävät kaikki ne normaalit arkiaskareet ja arjen pienet tapahtumat lasten kanssa.
Pidän itseäni onnekkaana kun olemme ex-puolisoni kanssa pystyneet eron jälkeen luomaan näinkin toimivan elämänrytmin. Sopimuksen mukaanhan minulla ei ole oikeutta tavata lapsiani kuin joka toinen viikonloppu, mutta siitä sopimuksesta on poikettu jo muutaman vuoden ajan. Heti eron jälkeenhän kaikki tuntui olevan vaikeeta, ja hän käytti usein tilaisuuden tullen lapsia aseena minua vastaan. Mutta se on mennyttä. Nykyään lapset myös päättävät paljon itse siitä missä haluavat milloinkin olla, ja onnekseni viikonloput on ainakin vielä tahdottu viettää isän seurassa.
Ai niin, onko mulla oma elämä. Kyllä, ja siihen elämään kuuluu kaksi iloista lasta, eli kyse on enemmänkin meidän elämästä. Hoitakoot muut omat elämänsä niin kuin haluavat, tää toimii meillä.
Onko se jotenkin ihmeellistä, että viikonloppuisä haluaa viettää aikaa mieluummin lastensa kanssa, kuin bilettää viikonloput ystäviensä seurassa. Lapsethan viettävät valtaosan arkipäivistä äitinsä luona eli onhan tuota vapaata pitkin viikkoa joka ilta. Eikö yhdellekkään voi juolahtaa mieleen, että oikeasti tahdon viettää aikaa myös lasteni kanssa. En koe menettäväni yhtään mitään elämästä jos vietän viikonloput omien lasteni seurassa. Enemmän tunnen menettäväni viikolla kun väliin jäävät kaikki ne normaalit arkiaskareet ja arjen pienet tapahtumat lasten kanssa.
Pidän itseäni onnekkaana kun olemme ex-puolisoni kanssa pystyneet eron jälkeen luomaan näinkin toimivan elämänrytmin. Sopimuksen mukaanhan minulla ei ole oikeutta tavata lapsiani kuin joka toinen viikonloppu, mutta siitä sopimuksesta on poikettu jo muutaman vuoden ajan. Heti eron jälkeenhän kaikki tuntui olevan vaikeeta, ja hän käytti usein tilaisuuden tullen lapsia aseena minua vastaan. Mutta se on mennyttä. Nykyään lapset myös päättävät paljon itse siitä missä haluavat milloinkin olla, ja onnekseni viikonloput on ainakin vielä tahdottu viettää isän seurassa.
Ai niin, onko mulla oma elämä. Kyllä, ja siihen elämään kuuluu kaksi iloista lasta, eli kyse on enemmänkin meidän elämästä. Hoitakoot muut omat elämänsä niin kuin haluavat, tää toimii meillä.
3 kommenttia:
Oikein! :)
Hyvin puhuttu, osa-aika isä!
Kun jaksat olla nyt lastesi kanssa, niin kyllä teille kehittyy sellainen tiivis ja hyvä suhde, että se kestää läpi teidän elämän.
Hyvää jatkoa vaan sulle!
Siis lapsenpiikana?
Jos haluat elää lastesi kanssa, se on lapsenpiikana oloa?
Tutuillasi taitaa olla hiukkasen asenneongelmia suhteessa elämään. Toivottavasti he eivät ikinä saa omia lapsia jos suhde niihin on vain lapsenpiikana oloa ja lapset ovat vain äidin lapsia.
Lähetä kommentti