Sohvan pohjalla

On niin pimeää ja hiljaista. Väsyttää eikä oikein huvita yhtään mikään. Muksujen lähdön jälkeen sunnuntaina en ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Samat likaiset astiat lojuu keittiössä, vaatteita ja tavaroita on hujan hajan. Jopa vuoteen sijaaminen tuntuu ylivoimaiselta ja siksi sitäkään en ole saanut aikaiseksi. Roskapussikin pitäisi viedä pois haisemasta.

Välillä huomaan vain istuvani pimeässä ja tuijottamassa illalla televisiota ilman että edes rekisteröin yhtää mitä siltä tulee. Viikon ruokalistakin on ollut valmisruokaa ja sipsejä. Ja se näkyy keittiön tämänhetkisessä olotilassakin. Ei tästä taida puuttua enää muuta kuin alkaisi kittaamaan vielä olutta kaikki illat tuossa sohvan pohjalla.

Töissä on stressaavaa, aamusin ylönouseminen on yhtä tuskaa. Kielsin jopa ystäviä tulemasta kylään kun soittelivat. Ei vain jaksa kiinnostaa tällä hetkellä mikään turhanpäiväinen rupattelu. Kait meillä kaikilla on oikeus olla välillä eristäytyneenä kaikesta ja murjottaa omissa oloissa ihan rauhassa. Olen hireän negatiivinen vähän kaikkea mahdollista kohtaan. Onneksi huomena on kuitenkin perjantai jos jotain positiivista yrittää tästäkin viikosta löytää.

Aikuisten harhakuvitelma

Lapset ovat yleensä käsittämättömän hyvin tietoisia vanhempiensa välisistä asioista. Meillä aikuisilla vain on tapana suojata itseämme ajattelemalla, ettei jälkikasvu kuule tai ymmärrä.

Joku viisas

Jääkaappi

Muuttaminen uuteen kotiin on lapsille kivaa tai ainakin sen pitäisi olla. Muksut muuttavat äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa uuteen yhteiseen kotiin. Se on silmin nähden heistä jännittävää.

Asiasta on keskusteltu paljon ja pienempiäkin yksityiskohtia pohdittu. Kuitenkin nyt äitinsä on sitä mieltä, että lapset eivät voisikaan olla mukana muutossa vaan joutaisivat olemaan isin luona kyseisen viikonlopun. Lapsia asia harmittaa suunnattomasti mikä on aivan ymmärrettävää. Onhan kyseessä heidän uusi tuleva kotinsa johon muuttaa mukaan nyt aivan uusi ihminen.

Joskus hyvin pienetkin asiat voivat muuttua lapsen ajatuksissa varsin suuriksi ongelmiksi. Viimeksi käyty keskustelu koski sitä, mitä uuden asunnon jääkaapista voi sitten syödä. Poikaa askarrutti mitä hän uskaltaa jatkossa kaapista pistellä suuhunsa nälän yllättäessä, ettei vahingossa tule syöneeksi uuden isäpuolen ruokia. Puhuimme pitkään myös kuinka äidin uudella kumppanilla voi olla jotain uusia erilaisia sääntöjä ja periaatteita joita myös lasten tulee uudessa kodissa noudattaa.

Muksuja on mietityttänyt uuden isäpuolen mukanaan tuoma elämä ihan kaikkineen osa-alueineen. Mitä tavaroita se mahtaa tuoda? Mitä se syö? Kuunteleeko se musiikkia? Onko sillä paljon leffoja? Mihin se laittaa vaatteensa? Monelta se herää töihin? Siis aivan kaikki. Aikaisemmin tuo mies kun ei ole asunut samassa asunnossa 24/7 vaan ainoastaan vieraillut joskus iltaisin. Ja viikonloppuisin niin, että lapset ovat olleet poissa. Mutta nyt hän tulee olemaan osa lasten jokapäiväistä arkea.

Eniten kuitenkin jäi huolestuttamaan se, että lapset eivät ole vielä koskaan oikeasti keskustelleet tämän miehen kanssa mistään. Enimmäkseen kuulemma vetäytyvät omiin huoneisiinsa touhuamaan "vaan jotain" kun äidin uusi mies on tullut taloon. "Ei me sille mitään puhuta" "Joskus mä sanon et moi mut en muuta" "Me ollaan vaan omis huoneis". Ehkä aika auttaa kuitenkin asiaan.

Extreme

On viimeaikoina ryhtynyt vaivaamaan ajatuksissa tuo joidenkin ihmisten käsitys siitä, mitä tällainen "ei joka päivä" isänä toimivan isyys oikein on. Osa kuvittelee, että se aika minkä vietän lasteni kanssa tulisi viettää jotenkin extreme tyyliin, "ottamalla siitä kaikki irti", kuten jotkut asian ilmaisevat.

Kuitenkin ainakaan itse en ole koskaan ymmärtänyt niitä viikonloppuvanhempia jotka kuskaavat lapsiaan jos minkäkinlaiseen aktiviteettiin, ostoksille, mäkkäriin, elokuviin. Tuntuu kuin joillakin olisi hirveä tarve tehdä jokaisesta yhteisestä hetkestä jonkinlainen elämys. Ja sama käsitys on juurtunut useisiin ystäviinikin jotka aina kyselevät "No missäs kävit lasten kanssa?" Useimmiten antamani vastaus on "oltiin kotona." Joskus pisin matka minkä saatamme tehdä koko viikonlopun aikana on retki ruokakauppaan ja takaisin. Ja sekin kävellen.

Okei. Se ei kuulosta järin jännittävältä, mutta ei sen tarvitse ollakkaan. Meille on elämystä siinä, että teemme sunnuntai aamuna aamiaista, syömme sen olohuoneen lattialla istuen ja katselemme aamun lastenohjelmat. Sen jälkeen saatamme viettää puolet päivästä yöpuvuissa pelaten jotain vanhanaikaista lautapeliä.

Viikot mennään jo tarpeeksi lujaa. Aikuisilla on omat kiireet töidensä vuoksi ja lasten harrastukset aikatauluttavat senkin vähäisen vapaa-ajan mitä viikolle sattuu jäämään. Useimmiten viikonloppuna on ihan kiva vain olla paikallaan ja tehdä jotain.

Sitten on vielä se "ryhmä" osa-aika vanhempia jotka viikonloppuisin ostavat lastensa huomion uusilla leluilla, karkeilla ym. Sitä touhua en ole ymmärtänyt koskaan.

Yksinhuoltaja-isyys

Kyllä isätkin osaa huolehtia lapsista ihan siinä missä äiditkin ja antavat usein jopa enemmän virikkeitä lapselle kuin äidit. Monesti isät ovat läsnäolevampia kuin äidit, sillä parhaimmillaan he keskittyvät yhdessä tekemiseen ja olemiseen lapsen kanssa. He ajattelevat yksinkertaisesti ja se on monesti lapsen kannalta ihan hyväkin juttu. Lapsi on onnellinen kun hänellä on yksikin läsnäoleva aikuinen elinpiirissä.

Yksinhuoltaja-isyys on myös hyvä vaihtoehto!