"Eikö sulla oo elämää?"

Aina ajoittain en kykene ymmärtämään ystävieni kommentteja siitä kuinka usein lapset ovat luonani. Tälläkin viikolla olen useampaan kertaan joutunut vastaamaan tiedusteluun onko lapset luonani vappuna vai olenko vapaalla. Jokaiselle olen vastannut, että tottakai lapset ovat luonani ja esittänyt vastakysymykseksi, "Kuinka niin?" En kuulemma saisi uhrata jokaista viikonloppua olemalla lapsenpiikana ex-puolisolleni. Minun pitäisi pitää kiinni omasta ajastani, tavata kavereita, vaihtaa viihteelle ja mitä nyt milloinkin. Pysäyttävin kommentti tuli kuitenkin tänään. "Eikö sulla oo omaa elämää?".

Onko se jotenkin ihmeellistä, että viikonloppuisä haluaa viettää aikaa mieluummin lastensa kanssa, kuin bilettää viikonloput ystäviensä seurassa. Lapsethan viettävät valtaosan arkipäivistä äitinsä luona eli onhan tuota vapaata pitkin viikkoa joka ilta. Eikö yhdellekkään voi juolahtaa mieleen, että oikeasti tahdon viettää aikaa myös lasteni kanssa. En koe menettäväni yhtään mitään elämästä jos vietän viikonloput omien lasteni seurassa. Enemmän tunnen menettäväni viikolla kun väliin jäävät kaikki ne normaalit arkiaskareet ja arjen pienet tapahtumat lasten kanssa.

Pidän itseäni onnekkaana kun olemme ex-puolisoni kanssa pystyneet eron jälkeen luomaan näinkin toimivan elämänrytmin. Sopimuksen mukaanhan minulla ei ole oikeutta tavata lapsiani kuin joka toinen viikonloppu, mutta siitä sopimuksesta on poikettu jo muutaman vuoden ajan. Heti eron jälkeenhän kaikki tuntui olevan vaikeeta, ja hän käytti usein tilaisuuden tullen lapsia aseena minua vastaan. Mutta se on mennyttä. Nykyään lapset myös päättävät paljon itse siitä missä haluavat milloinkin olla, ja onnekseni viikonloput on ainakin vielä tahdottu viettää isän seurassa.

Ai niin, onko mulla oma elämä. Kyllä, ja siihen elämään kuuluu kaksi iloista lasta, eli kyse on enemmänkin meidän elämästä. Hoitakoot muut omat elämänsä niin kuin haluavat, tää toimii meillä.

Simajuomaa

Lauantai iltapäivä oltiin sukuloimassa syntymäpäiväjuhlissa, tusinan verran 4-12 vuotiaita serkkuja, pikkuserkkuja ja lähinaapurin poikia, tuplasti isiä, setiä ja tätejä. Kaikki yhdessä 3 huoneen asunnossa. Huh! Menoa ja vilskettä riitti. (Muutaman kerran tulin ajatelleeksi kuinka onnellinen olenkaan, että lapsia on itsellä vain kaksi.) Lapsille koko reissun kohokohdaksi muodostui juhlapaikan pihalle varastosta esille kannettu ja kasattu jättitrampoliini. Yllättävän vähillä kolhuilla siitäkin selvittiin, vaikka hyppijöitä oli enemmän kuin yhden trampoliinin luulisi kestävän. Muutama kopsahdus ja yhteentörmäys pääsi tulemaan, mutta niistä selvittiin vielä ilman isompia kyyneleitä. Kun kotiinlähdön aika alkoi lähestyä kukaan ei tuntunut olevan valmis lähtemään.

Juhlapaikan koristeluun käytetyt ilmapallot ja serpentiini vei lasten ajatukset paluumatkalla autossa jo seuraavan viikonlopun vappuiluun. Vappuna on ollut tapana aina grillata ensimmäisen kerran sekä hankkia omasta mielestäni hintavat vappupallot torilta. Kun puheet siirtyivät vapun syömisiin ja eritoten herkkuihin, niin lupasin yllättää lapset tekemällä heille kerrankin itse simaa jokavuotisen kaupasta hankitun pullosiman sijasta. Vakuuttelut juomamestarin taidoistani otettiin innolla mutta pienellä varauksella vastaan. Tytär kuului kommentoivan veljelleen takapenkillä, että pitäisiköhän mummulta hakea varoiksi pikkupullot mummon simaa, jos vaikka isin tekemä "ei ookkaan oikeeta". Siispä tänään päätin tehdä jo kokeeksi yhden erän. Ehtii sitten hyvin vielä valmistaa lisää, kun näkee lopputuloksen.

Tänään kaupassa mietin mitä simaan mahtaa tarvita, ajattelin ettei ne raaka-aineet paljon voi kiljun aineista poiketa. Onneksi ystävällinen naisihminen siellä sokerihyllyjen välissä neuvoi lukemaan ohjeen fariinisokeripaketin kyljestä. Sillä kuulemma ensikertalainenkin onnistuu varmasti.

Ohje siitä pussin kyljestä:

8 l vettä
1/2 kg sokeria
1/2 kg fariinisokeria
2-3 sitruunaa
1/4 tl hiivaa
rusinoita

Mittaa sokerit astian pohjalle. Kiehauta puolet vedestä ja kaada astiaan sokerin päälle. Lisää loppu vesi kylmänä ja sitruunat viipaleina. (Ohjeessa käsketään kyllä puristamaan sitruunasta mehu, mutta samainen ystävällinen nainen kaupassa neuvoi, että viipaloimalla onnistuu myös.) Lisää hiiva, ei liian vähän ei liikaa. (Tämä voi olla se missä voi epäonnistua, liika hiivamäärä saattaa aiheuttaa ei toivotun lopputuloksen.) Anna käydä seuraavaan päivään huoneenlämmössä. Niin ja muista kuoria tai pestä sitruunat hyvin. Minä en ainakaan käyttäisi myrkyillä kyllästettyjä hedelmiä kuorineen mihinkään.

Pullota vuorokauden kuluttua. Lisää pullon pohjalle lusikallinen sokeria ja siivilöi simajuoma pulloon. Lisää muutama rusina, ja annetaan kuulemma vielä olla seuraavaan päivään lämpimässä kunnes nostetaan viileään kylmenemään. Nyt ei voi muuta kuin odottella, ja toivoa parasta. Pitää varmaan tehdä parin päivän sisällä vielä toinen erä. Epäilen että tämä ensimmäinen satsi ei kenties ole enää sunnuntaina lapsille juotavaksi kelpaavaa mikäli nyt edes onnistuu. Ja pulloja, pitää tyhjentää pulloja simalle...

Aurinko paistoi

Lähdin perjantaina aikaisemmin töistä, että ehdin hiukan järjestellä paikkoja kotona kuntoon ennenkuin lapset tulevat. Aurinkoinen kevätpäivä loi viikon työrupeaman jälkeen uutta puhtia iltapäivään.

Viikon aikana tavarat tuppaavat jäämään aina hiukan hujan hajan ympäri asuntoa, likaisia astioita kerääntyy keittiön pöydille. Kukaan kun ei ole viikolla huomauttelemassa lattialla lojuvista likaisista sukista, useasta likaisesta kahvimukista keittiössä tai viikon lehdistä olohuoneen pöydällä. Perjantaisin on sitten mukava järjestellä paikat kuntoon ja odotella muksuja. Ehdin vielä käydä kaupassakin nopeasti.

Neljältä puhelin soi, lapset eivät tulleetkaan. Lupasi tuoda heidät lauantaina...

Suklaamunia ja mämmiä

Pitkät viikonloput on ihania. Lapset ovat saaneet olla luonani normaalia viikonloppua pidempään, mikä tarkoittaa että yhteistä aikaakin on kertynyt paljon enemmän. Meille tuo tarkoittaa enemmän aikaa touhuta kaikkea mahdollista suklaamunien metsästyksestä keskusteluun mämmin tarkoituksesta. Sulkaamunat kelpaavat kyllä, mämmi ei. Oikeastaan kun lapset on kyllästetty jo viikon verran yllätysmunilla, ei itse suklaa tunnut enää uppoavan ainoastaan sisällä oleva yllätys kiinnostaa. Isi on kerrankin saanut luvan kanssa rokottaa oman osuutensa siitä suklaamäärästä. Mämmi taas on jotain minkä isi saa syödä ihan rauhassa itse. Se kuulemma näyttää jo siltä ettei sitä tahdottaisi edes maistaa. Ja maistamisen jälkeenkin mielipiteet pysyivät vieläkin samana.

Eilen serkkuni samanikäiset lapset tulivat yökylään ja arvata saattaa kuinka vauhti ja äänen taso nousivat huimasti normaalista. Ulkoleikkien päätteeksi lopputuloksena oli vettä tippuvia kenkiä, märkiä vaatteita ja kurainen eteinen. Miten ne kuralätäköt juuri sattuvat siihen paikkaan missä leikitään. Ei niitä kuulemma mitenkään voi huomata, ne vaan "on siinä". Kevät on ihanaa aikaa, mutta kuralätäköt eivät. Pikkuserkkujen vierailu vähentää huomattavasti sisarusten keskinäistä kinastelua ja toistensa ärsyttämistä. Jonkin verran on havaittavissa tytöt vs. pojat juttuja, mutta niitä on odotettavissa aina. Muu aika kuluu normaalisti pelaten, leikkien ja touhuten. Ainoastaan mainosmielessä pyhien ajan ilmaiseksi näkyvä Disney Channel meinaa väkisin viedä lasten huomion. Jotenkin toimii kuin magnetti nuo Disney piirretyt vaikka ihan varmasti jokainen piirretty on jo kertaalleen nähty.

Yöllä oli nukkumaanmenon aikaan pitkään kestävä hihitys ja supatus käynnissä. Usein yritän jossain vaiheessa hillitä nukkumaanmenon jälkeen tapahtuvaa actiona, mutta tällä kertaa kertaa jäin kuuntelemaan miten poikien ja tyttöjen jutut poikkeavatkaan toisistaan. Molemmat vaihtoivat keskenään tarinoita enimmäkseen kouluista ja koulunkäynnissä esiintyvistä eroista. Tytöt keskittyivät kuitenkin enemmän "tyttöjen" tarinoihin, kenellä on minkäkinlainen vaatetus ja kuinka se Antti Tuisku onkaan niin ihku. Poikien keskustelu liikkui jossain lihapullien syöntiennätyksen ja omien voimien vakuuttelussa.

Tällä kertaa taisi isiltä loppua virta ennen lapsia, eikä yöllisten keskustelujen päättymisestä ole minkäänlaista havaintoa. Aamulla jokainen oli kuitenkin sen verran tokkuraisen näköinen, että luultavasti on venähtänyt jutut aika pitkiksi. Energiaa se ei kuitenkaan tunnu lapsilta syöneen minkään vertaa, sillä uusi vauhti löytyi aika nopeasti.

Sarjakuvia elämästä, sivu 2

© Hanna Virolainen "viikonloppuisä, sivu 2"

Arkipäivät edessä

Sunnuntaina lapset menevät jälleen viikoksi äidilleen ja viikonloppuisien arki on taas edessä. Se hetki kun lapset ovat poissa ja tajuan jääneeni taas yksin pysäyttää hetkeksi. Yht'äkkiä onkin aivan hiljaista. Avaan radion jota taustalle syntyy edes jotain ääntä.

On vaikea saada oikein mistään kiinni. Kerään lattioille levinneitä levyjä paikoileen, nostelen vaatteita pyykkikoriin ja komeroon. Sijaan lasten vuoteet ja siivoan heidän huoneensa tip top kuntoon. Kaikki tavarat oikeille paikoilleen ja järjestykseen. Istahdan hetkeksi vuoteen reunalle ja kuuntelen kun on niin hiljaista, melkein yksinäistä.

Siivoan keittiöstä lounaan jäljet sillä taas lähtö äidin luo tehtiin ruokailun päätyttyä. Ruokailun lomassa on keskusteltu tulevan viikon tapahtumat, mietitty tuliko kaikki läksyt tehtyä huomiseksi. Järjestetty viikon harrastus menot, kavereiden syntymäpäivät ja seurakunnan tyttökerhon aiheet. Nyt jäljellä on vain kasa likaisia astioita joita asettelen tiskikoneeseen ja kertaan mielessäni viikon tulevia sovittuja kuskaamisia.

Poika on muistettava hakea maanantaina koulun pihalta ja vietävä sählyyn. Tiistai-iltana on tyttökerho seurakunnalla. Keskiviikkona oli jonkun Villen synttärit, jossain keltaisessa talossa siinä ihan lähellä jossa se Santeri asuu. Lahjaa ei vielä ollut ja juhlien alkamisajankohtakin jäi hämäräksi. Mutta lupasin hakea pojan kotiin sieltä. Jostain syystä meille on syntynyt rutiini lasten kavereiden syntymäpäivistä, että äiti vie ja isi hakee. Äiti hoitaa useimmiten lahjan hankinnankin, varsinkin jos kysessä on tytölle ostettava lahja. Isin taitoihin hankkia lahja tytölle on tyttärelläni jokin outo epäilys. Torstaina oli tiedossa pitkä päivä koulussa ja nouto on koulun urheilukentältä iltapäivällä. Siinähän ne oli. Astianpesukone kiini ja käyntiin.

Istahdan sohvalle ja avaan television. En kuitenkaan jaksa keskittyä. Suljen TV:n. Jälleen huomioin kuinka hiljaista on. Pyyhin, puunaan ja imuroin jotta on jotain tekemistä. Lopulta koti on siisti, ei ole enää mitään siivoamista. Sitten se tulee ensimmäisen kerran, ikävä. Yksinkertaisesti lapsia on jo ikävä, ja vielä olisi viisi päivää edessä. Valopilkkuna on kuitenkin viikolle sovitut kuskaamiset ja hakemiset.

Nappaan auton avaimet naulakosta, sammutan valot ja suuntaan vain jonnekkin. Jonnekkin josta löytyy juttuseuraa.

Uusi polkupyörä

Uusi pyörä pitäisi saada. Vanhasta on rengas puhki, satula rikki eikä takajarrukaan ole toiminut kunnolla enää edellisenä kesänäkään. Lokasuojiakaan ei ole jäljellä edes nimeksi, sen huomasi jo syksyllä vaatteiden kuramäärästä. Äitikin kun oli ollut sitä mieltä että nyt on isin vuoro ostaa uusi fillari. Kun meidän perheen 12-vuotias tahtoo jotain, on neuvottelut useimmiten pitkiä ja monimutkaisia. Mikä tahansa mankeli ei kelpaa, sen pitää olla samanlainen kuin muillakin. Ja tuntuu että niillä muilla on ihan ihmeelliset megahintaluokan menopelit.

Kaava menee suunnilleen aina samoin. Kun huomataan että nyt olisi tarve jollekkin uudelle on alussa hirveä innostus. Joka paikasta etsitään kuvia uusista hienoista menevän näköisistä pyöristä. "Kato isi tää on hyvä!" "Mikollakin on tällainen!" "Vau! Toi on upee!"

Sitten on isän vuoro pudottaa poika maan kamaralle ja kertoa elämän realiteetit, eli ihan liian kallista. "Isi elämä on" poika vastaa ja nauraa iloisesti. Lupaan pyörän jossa on maksimissaan kolme vaihdetta ja jalkajarrut on sitten pakolliset. Saan kuulla kuinka se ei oo reiluu koska kaikilla muillakin on monivaihteiset multivarustellut hybridipyörät. En kuulemma ymmärrä. Tavallinen perusfillari ei kuulemma tule kuuloonkaan.

Edellisenä viikonloppuna käytiin samankaltainen keskustelu, mutta silloin tarvelistalla oli uusi kännykkä. Nythän käytössä on ainakin viides ellei kuudes kännykkä, koska kaikki aikaisemmat olivat kärsineet käytössä niin peruuttamattomia kolhuja että lakkasivat yksi toisensa jälkeen toimimasta. Yksi oli pudonnut keväällä vesilätäkköön. No se löytyi seuraavana aamuna jään alta. Yksi (ellei kaksi) on vain itsestään tippunut ja näyttö on mennyt rikki. Nykyisestä ei kuulu soittoäänet. Eikä siinä ole kameraa. Ja se on muutenkin jo vanhanaikainen. Olis pakko saada uusi.

Keskustelun paino siiryy siihen kuinka kaikki meneekin kuin itsestään rikki käytössä. Mistäköhän se johtuu ettei mikään tavara kestä puolta vuotta kauempaa? Keskustelun suunta ei kuitenkaan miellyttä lainkaan poikaa, vaan nyt minä en aikuisena "tajuu" kuinka tavarat vain käytössä kuluvat. Ja ne on ollu vahinkoja tai jonkun muun syytä jos jokin on oikeesti hajonnut. Aina häntä syytetään aiheetta kaikesta. "Mä en ikinä saa mitä kaikki muut!" kuuluu kommenttina oven raosta juuri ennen kuin se paukahtaa kiinni.

Jälleen on takana yksi rakentava ja kehittävä keskustelu isän ja pojan välillä. Musiikki kovenee huomattavasti oven takana. En ole huomaavinani vaan jatkan ruoan laittoa. Onneksi kiukunpuuskat ovat lyhyitä, ja viimeistään ruokapöytä houkuttelee pois huoneesta.

Kyllähän poika pyöränsä saa, ja varmaan haluamansa puhelimenkin. Kun keskusteluja on käyty parikin viikonloppua ja järkiperäinen sopuratkaisu on melkein löytynyt, niin ädiltä menee jo hermot ja hän ostaa sen kalleimman pyörän ja uusimman puhelimen jotta asiassa päästään eteenpäin. Poika on tyytyväinen, äidillä on hermot taas hallinnassa, isä maksaa mukisematta osuutensa ja pikkusisko mököttää kun hän ei koskaan saa mitään.

Sarjakuvia elämästä

© Hanna Virolainen "viikonloppuisä"